Kiitokset kaikille kommentoijille: niille, jotka kommentoivat tähän blogiin, facebookin ja sähköpostin kautta vastailleille, nokikkain tulleesta palautteesta kiitän myös. Pyysin palautetta siksi, että noin viikko sitten tähän blogiin ilmaantui mainoksia. Kirjoitin Vuodatuksen foorumille, mutta kukaan bloggareista ei siellä kertonut mainoksista. Pelkäsin, että vain ja ainoastaan tähän minun blogiini oli ilmestynyt kaupallisia tiedotteita. Tuulikki kertoi, että hänenkin blogissaan mainokset näkyvät, joten rauhoituin huomattavasti. Kirjoitin myös ylläpidolle, mutta en saanut vastausta. Itse asiassa ylläpito ei ole reagoinut kahteen vuoteen. Kysyin, onko ylläpitoa yleensä olemassa, mutta eihän vastausta voi tietenkään tulla sellaiselta, jota ei ole olemassa. On jopa suotavaa, että näin ei käy. Tästä kaikesta johtuu, että harkitsen uuden blogin aloittamista edelleen. Mielestäni on parempi perääntyä hyvässä järjestyksessä kuin joutua paniikkiratkaisuun; tässä tapauksessa siis pahinta olisi, että Vuodatus vain ykskaksyllättäen lakkaisi olemasta. Kerran aikaisemminkin, puolitoista vuotta sitten, yritin samanlaista operaatiota, mutta palasin kiltisti ruotuun, sillä menetin suurimman osan lukijoistani. Yritän usein teeskennellä, että omaksi ilokseni minä näitä juttuja kirjoittelen, mutta katin villat! Joka ainoa, joka joskus näitä tekstejä vilkaisee, on minulle äärettömän tärkeä. Toinen juttu on sitten se, että onhan kirjoittaminen minullekin joskus henkireikä. Mitä ankeampi on ollut olo, sitä useammin on ilmestynyt juttuja. Kirjoittaminen sulkee henkilökohtaiset mörköni lukkojen taakse. Näitä otuksia ei saa sekoittaa Kissamörköön, joka herää hämärän langetessa peittämään Mäkituvan mantuja, ja josta aina varoitan/pelottelen kissaani Inkeriä, jos se pyrkii ulos vielä hämärissä.

 

Eilen käänsin hetkeksi selkäni. Tämä ikivanha keinutuoli on terassilla. Joku oli sisällä pistäytyessäni ehtinyt repimään pehmustuksia pois. 

 

Kuvittelen, että mainosten näkyminen riippuu siitä, onko asetuksissa AdBlock päällä vai ei.Yritin ladata omalle koneelleni kyseisen toiminnon, mutta virusturva oli hurjana eikä antanut. Joku muu olisi kytkenyt virusturvan pois päältä, ladannut AdBlockin ja lopuksi palauttanut virusturvan toimintaan. Joku muu olisi, vaan en minä.

 

Inkku pyllähti maahan Akan syyseleganssin edessä. Huomaa ... hmmm..luistit, jotka ovat uudet ja oikein Nokiat!

 

On taas ollut hienoja päiviä parin sateisen jälkeen. Lauantaina jätin Inkerin oman onnensa nojaan ja pujahdin Turun kirjamessuille. Oli hienoa nähdä ja kuulla ihmisiä, muitakin kuin kirjailijoita. Juttelin pitkään Turun Klassikon seniorien ständillä olevan herrasmiehen kanssa. Jossain vaiheissa kävi selväksi, että hänen nimensä oli Hannes Virrankoski. Kokosin rohkeuteni ja kysyin, onko Turun yliopiston Suomen historian professori emeritus Pentti Virrankoski hänelle sukua. On isänsä. Ryhdyin siinä muistelemaan sattumuksia opintopoluiltani. Professori Virrankoski piti kiinni hyvistä tavoista, ja hyvä oli, että piti. Istuin kerran Suomen historian laitoksen käytävällä ja odottelin pääsyä professorin vastaanotolle. Minua aiemmin oli vuorossa joku ensimmäisen vuoden opiskelija. Katsoin häntä pitkään jo odotellessamme. Pelkäsin, että poloinen yrittäisi takki päällä professori Virrankosken vastaanotolle. Kun sitten edellinen kävijä tuli ulos ja tämä ilmeisen tietämätön lähti kohti ovea, nousin seisomaan ja rääkäisin: "Eeeiiiiii! Ei takki päällä!" Kaveri katsoi minua, mutta riisui palttoonsa tuolille, meni sisälle, eikä sieltä sen suurempaa huutoa kuulunut eikä opiskelija juossut tukka pystyssä pakoon. Mainittakoon, että jos joku vastaavanlainen erehdys olisi päässyt tapahtumaan yleisen historian laitoksella, olisi ensin kuulunut huutoa, ovi olisi reväisty sitten auki, opiskelija (tai assistentti) olisi juossut ulos tukka pystyssä ja perässä olisi tömähtänyt pakenijan selkään puhelinluettelo professori Vilho Niitemaan tarkan käden sinkauttamana.

Niinpä niin. Eivät ole ajjaat niin kuin oli ennen. Enää ei ole puhelinluetteloja.

 

Akka Kirjamessujen pyörteissä. Kuva: Jouko Pukki