Lähdin taannoin postilaatikolle, niin kuin yleensäkin teen niin parempana kuin pahempanakin päivänä. Astellesseni pientareelta tielle kuulin takaani lähestyvää töminää. Vilkaisin taakseni, mutta siinä vaiheessa se oli jo mennyt ohi. Kissani Inkeri oli jälleen kerran liittynyt seuraani postireissulla.

- Miten ihmeessä sinä saat aikaan tuollaisen metakan vain laukkaamalla? kysyin siltä. - Sinä painat kolme kiloa, ja tanner tärisee, kun otat spurtin.

Kissa kiipesi sulavasti naapurin aidalle.

 

 

- Eivät ne kilot mitään merkitse, se vastasi mielestäni näsäviisaasti, opettavaisella äänellä. - Minulla on neljä jalkaa, ja lisäksi olen hyvin harjoitellut, niin kuin sinunkin luulisi tietävän. Kissaeläin tarvitsee räjähtävän lähdön pysyäkseen hengissä. Heikot ja hitaat sortuu elontiellä, niin kuin me kissat tapaamme sanoa.

Mutisin jotakin sellaista, että Inkku varmaan pysyisi hengissä vähemmälläkin harjoittelulla. Ottaen huomioon, että minä sentään eläkeläisen laihasta kukkarosta kustannan sille gurmee-eväät, joita se silloin tällöin alentuu jopa maistelemaan.

Inkeri loikkasi tielle ja kiihdytti saman tien vaahteran runkoa ylös.

 

 

- Kuka semmoista jaksaa! se hönkäisi yleenkatseellisesti. - Sinä tunget sitä gurmeelautastasi minun eteeni vaikka parhaalle nojatuolillesi, jotta vain saisit minut syömään. Ymmärrä nyt hyvä ihminen, että minä syön vain silloin, kun minulla on nälkä. Parasta syömisessä on, kun ruokansa eteen on nähnyt vähän vaivaa.

Vaihdoin kiireesti puheenaihetta, sillä en halunnut kuulla enempää.

- Sytytin tänään kamarin uunin broilerinjäännöksillä, sanoin tavoitellen innostusta ääneeni. - Ostin kokonaisen grillatun broilerin ja jätin tietysti syömättä nahan. Niin ja luut. Niin nälkä minullakaan ei ollut. Pesä oikutteli ja sain, voitko ymmärtää, neronleimauksen. Se nahkahan on pelkkää rasvaa. Et usko, miten iloisesti prasu paloi.

Minun olisi pitänyt tietää paremmin. Ei tullut arvostusta vaahteranoksalta.

- Minusta on vähintäänkin arveluttavaa, sanoi kissani Inkivääri, tuttavallisemmin Inkeri, - miten sinä käytät hyväksesi eläinkuntaa.

 

 

Loukkaannuin. - Jos kerran lintu on jo kuollut, ja minä olen syönyt sen herkulliset lihat, niin eikö ole päin vastoin hyvä, että käytän sen mahdollisimman tarkkaan hyödykseni? Miten ihmeessä olisi eettisesti hyväksyttävämpää, että olisin pannut sen jäännökset roskapussiin ja vienyt odottamaan Lassila & Tikanojaa?

- Miten sen ottaa, kissa vastasi ja pomppi nyt vierelläni.

- Sitä paitsi sinun olisi minun mielestäni parempi olla hiljaa kuin puhua hurskaasti eläinkunnan hyväksikäytöstä. Minä olen nähnyt, miten sinä kunnioitat eläinkunnan vähäisimpiä edustajia, kuten hiiriä. Se ei ole kaunista katseltavaa.

- Sinä katselet asioita niin ihmisen näkökulmasta.

 

 

Inkeri sisällytti vastaukseensa melkoisen annoksen ylemmyyttä.

- Ei tuolla lailla voi argumentoida, sanoin. - Ja miten sinäkin olet omaksunut tuon raivostuttavan niin-sanan käytön?

- Itse käytit sivistyssanaa jo toisen kerran parin minuutin aikana. Miten voit olettaa, että tyhmä kissa ymmärtää tuollaista kieltä?

- Kiellätkö minua ostamasta broileria? Äänensävyni oli aika haastava, myönnän.

- Miten minä nyt, pieni kissa, ihmistä rupeaisin ohjailemaan? Linnut kyllä kuuluvat tavallaan minun reviiriini.

Vai et rupeaisi ohjailemaan, mietin mielessäni. Mielenkiintoista.

- Noista reviiriasioista voitaisiin puhua enemmänkin, sanoin. Puhuin kuitenkin puille ja taivaan linnuille, sillä Inkeri oli jo häipynyt jonnekin.