1-IMGP2566.jpg

 

Kuulin, että kissani Inkeri Aina Ilonan sisko esittäytyy tässä kuussa Turun Rotukissayhdistyksen näyttelyssä. Olisipa mukavaa tavata Inkun sukua. Hänen veljestään olen nähnyt kuvia, ja sukupiirteet ovat kyllä selkeät. Niin ovat Niilo ja Inkeri kuin kaksi marjaa.

En oikein jaksa uskoa, että saisin millään Inkkua kissanäyttelyyn. Edes elämäntyö ammattikasvattajana, monen monituiseen kertaan niin kiristyksen, lahjonnan kuin uhkailunkin hedelmiä poimineena, ei ole antanut minulle eväitä kissan kasvatukseen. Olen huomannut, että ylivoimaisesti helpointa ja kaikin tavoin mukavinta on antaa kissan päättää. Välit säilyvät sydämellisenä, ja sehän tietenkin on tärkeintä.

 

1-20151108_204210%20%281%29.jpg

 

Onhan minulla tietenkin jokapäiväisenä metedologisena apuna nippu konsteja, joilla pyrin hellästi mutta kuitenkin määrätietoisesti ohjaamaan Inkun käyttäytymistä toivomaani suuntaan. Niistä olen tässäkin blogissa satunnaisesti kertonut. Pyrin kaikessa kaiken aikaa rehellisyyteen, joten pakkohan minun on sanoa, myös, että Inkku piutpaut välittää minun metodeistani ja pyrkimyksistäni. Minulla taas on niiden ansiosta silloin tällöin hyvä olo. Siis, tiedättehän, sellainen tuntuma, että nyt minä olen hyvä ihminen. Nyt minä ainakin yritän.

Pyrin Inkun kasvatuksessa käytännönläheisyyteen. Uskon, että kissa ymmärtää paremmin, kun puhun olemassaolevista eläimistä tarvitessani vertailuaineistoa. Kissamörön olemassaoloon olen ruvennut viime aikoina itsekin uskomaan, sen verran usein minun täytyy tempaista se loukostaan pelotteluaineistoksi. Tyyliin: Tähän aikaan illasta ei pieni kissa voi olla enää ulkona, koska Kissamörkö on jo lähtenyt liikkeelle. Itsekään en uskalla kuvitella, mitä Kissamörkö voi pienelle kissalle tehdä.

 

1-20151108_204308%20%281%29.jpg

 

Koira on hyvin tärkeä eläin. Kun sataa ja tuulee, ilmoitan, että tuollaisella ilmalla ei koirakaan voisi olla ulkona. Tai että nyt, Inkku, sinun turkkisi on märkä kuin koiralla. Tai että nyt, Inke, sinun vatsavillasi/perävillasi ovat sekaisin kuin koiralla. Tai hyvä, Inke, että tulit, kun olin sinua vasta 18 kertaa huudellut ja räpsytellyt ulkovaloja, ethän sinä sentään mikään koira ole.

Tähän tulee sellainen reunahuomautus, ettei minulla ole mitään koiria vastaan. Vuosikausia arvoin koiran ja kissan välillä, kumman itselleni haluaisin. Yksi tärkeä kissaan johtanut peruste oli ihmisen vaikutus. Siis se, miten ihminen on koiria vuosituhansien aikana "jalostanut". Nimenomaan tätä viimeisintä vaihetta tarkoitan, jolloin pyritään muokkaamaan ulkonäköä ja aiheutetaan koiraparoille rankkoja perinnöllisiä sairauksia tai huonoa elämää.

 

1-20151108_204231.jpg

 

Nautin suunnattomasti, kun katselen kissani Inkerin touhuja. Se on just semmoinen, mihin luonto on sen tarkoittanut. Se on äärettömän kaunis niin ulkonäöltään kuin liikkeissäänkin. Pienten nisäkkäiden tai niihin verrattavien kannalta on ikävää, että Inkusta on kehittynyt myös täsmäase. 95-prosenttisesti Inkeri saa minut aina uudelleen ja uudelleen hyvälle tuulelle. Ne 5 prosenttia koostuvat huolesta: Missä Inkku on? Onko Inkulle tapahtunut jotain?

Sitten ihan eri asiaan. Tarkistin juuri, että 3. marraskuuta tämä blogi täytti vuoden. Tämä on 94. juttu, jonka olen julkaissut. 4 odottaa keskeneräisenä tai muuten vaan. Olen kirjoitellut siksi, että tästä blogistakin saan iloa elämääni. Kirjoittaminen on kivaa. Tiedän, että elämä ei aina ole kivaa. Siksi yritän poimia pienetkin ilon muruset, joita polulleni sattuu. Bonusta on, jos me, Inkku ja minä, voimme joskus tarjota ilon pilkahduksen muillekin. Kiitämme ja kumarramme kaikille teille, jotka näitä juttuja luette.

 

1-20151108_204228%20%281%29.jpg