Tulin eilen iltapäivällä mäkituvalle. Olin saanut kissan kuljetuskoppaan, vaikka jo hetken luulin, että eipä onnistu. Kissa lukee minua kuin avointa kirjaa. Olin edellisinä päivinä leikkinyt sen kanssa namilaa. Sitä leikitään niin, että kaikki namit käydään syömässä namilassa, joka on kuljetuskoppa. Siellä Inkku söi rauhassa naminsa. Hurskas toiveeni oli, että näin Inkku tyytyväisenä kävelee koppaan namien perässä, minä vaan suljen luukun ja sitten mennään.

20141117_103020.jpg

Ulos tekisi mieli. Ikkuna on esteenä.

 

 

Eilen vein ensin kaikki kassit autoon. Sammutin vielä virran tietokoneesta ja pakkasin sen reppuun. Sitten hain namipussin ja varmuuden vuoksi rapisuttelin sitä kuuluvasti. Normaalisti pelkkä namikaapin oven aukaisu olisi saanut Inkerin loikkimaan paikalle. Nyt ei. Rapistelin ja houkuttelin, mutta kissa vaan makasi raapimispuun ylimmällä tasolle etutassut puuskassa ja katseli minua halveksien.

Lopulta vedin nahkahanskat käsiini, tartuin kissaa kainaloiden alta tukevasti ja sain kuin sainkin sen koppaan. Ajelimme sitten liukastellen, toki tiellä pysyen, mäkituvalle. Inkeri  oli lumesta ihmeissään eikä  lähtenyt minnekään pihapiiristä. Lunta oli sen verran, että katsoin viisaaksi ruveta huiskimaan sitä sinne tänne harjalla. Niin sain aikaan poluntapaiset saunalle ja huusiin.

Ihan ensimmäiseksi vettä saunaan, sitten virittelin pitkään ja vielä pitempään tulta kiukaan alle. Lopulta tuli syttyi, kun olin löytänyt pari päreenrääpälettä sytykkeeksi. Sitten olivat vuorossa molempien kamarien pystyuunit. Niitten kanssa oli helpompaa.

Piti siinä tyhjentää kauppakassi, hakea vettä sisälle ja puuhailla muutakin pientä. Kun menin lisäämään saunanpesään puita, puut olivat palaneet, ja pesässä kiilui pari tummanpuhuvaa kekälettä. Sytyttäminen alkoi alusta. Tulitikkuja tuhoutui, Turun Sanomia paloi ja aina välillä kannoin pari ämpäriä vettä saunaan. Vihdoin viimein sain puut syttymään. Veto oli niin huono, että kun aukaisin luukun tarkistaakseni puutilannetta, liekit löivät pesästä saunan puolelle. Keittiön hellanpesässä poltin myös kokeeksi paperinpalan. Kun savu tuprahti sisälle, päätin luopua sovinnolla haasteesta. 

Inkeri pällisteli ja tepasteli pihalla ja katseli minua vähän väliä aika kysyvän näköisenä. Kun päivä sitten kierähti hämärän puolelle, se jo lähti huimiin spurtteihin pitkin ja poikin pihan. Mäkituvan taivaalla lenteli isoja lintuparvia. Tarkempi lajinmääritys jäi tekemättä. Vielä on kuitenkin pihlajanmarjoja jäljellä. Muuta eläinkuntaa ei näkynyt. Hiiretkin olivat pysyneet omissa luonnollisissa pesäkoloissaan. Ilokseni voin tämän todeta.

Kun sauna oli lämminnyt viitisen tuntia, oli aika siirtyä lauteille. Kiuas on jatkuvalämmitteinen, lämmitysaika oli pitkähkö, itse asiassa ehkä mäkituvan historian pisin. Lämpöä oli minulle sopivasti, semmoiset 80 astetta. Pitkä ja harras lämmittäminen jopa kuului, sillä vesisäiliön sisältö kiehui reippaasti. Kun menin ulos viillyttelemään, oli piha jumalaisen kaunis. Ulkovalot valaisivat luonnon, jonka ensilumi oli pehmentänyt. Lunta oli puiden oksilla ja pensailla, ja se heijasti pihavalaistusta voimakkaammaksi. Maassa oli muutamia senttejä puhdasta uutta lunta, ilmassa asteen verran pakkasta. Eipä siinä juuri muuta mahdollisuutta ollut kuin sukeltaa lumeen, kieriskellä siinä ja tehdä enkelinkuvia. Onneksi Inkeri oli sisällä, olisi voinut ihmetellä vuorostaan emäntäänsä, joka sitten kömpi ylös ja palasi saunan lauteille kuumaan ihoon tarttuneen lumen valuessa hiljalleen saunan lattialle.

Tupa oli jo mukavan lämmin. Lauantain toivotut soivat ja kylpytakki oli pehmeä. Ruoka oli valmistunut uunissa. Vielä siis hyvää ruokaa ja lasillinen viiniä. Inkerille maistui sen tämänhetkinen lempiruoka. Sitten pikku hiljaa olikin aika ruveta nukkumaan, melkeinpä poski poskea vasten. Taas oli kannattanut tulla.

IMGP1149.jpg

Kissan jäljet ja ihmisen jäljet