SNC10697.jpg

Olen "aina" sanonut, että minä en kaipaa lapsuuttani enkä nuoruuttani. Kun muut kaihoavat lapsuuden ja nuoruuden huolettomia päiviä, tunnen usein tukalaa kiusaantumista. Samoin, vastoin hokemaa, vaihtaisin mielelläni pois monta päivää elämästäni. Oikeastaan vasta 50 täytettyäni elämä on alkanut näyttää parhaita puoliaan. Tietysti on ollut hyviä hetkiä aiemminkin, milloin enemmän milloin vähemmän, mutta noin yleisesti ottaen.

Tässä vaiheessa joku hyvämuistinen saattaa kohottaa kulmiaan. Eikö akka nyt horise outoja? Mitäs ne jutut olivat, joissa akka muisteli lapsuuttaan omassa ihmemaassaan?

Aivan oikein. Pian viisi vuotta sitten, kesällä 2010, pääsin käymään Karunassa. Pääsin kävelemään niillä pihoilla ja poluilla, jotka alkoivat, ihmeenomaisesti, palauttaa mieleeni kaikuja kaukaisilta ajoilta. Siitä alkoi sisäinen myllerrys, joka kesti pitkään. Kirjoitettuani noista ajoista viime joulukuussa sama kiihkeä mielenkäynti alkoi uudelleen. En vain pystynyt viemään loppuun tätä muistelusarjaa. Marja-Leena kyseli silloin lapsuuteni talvimuistoja. Jotakin tulee tässä.

 

SNC10670.jpg

Mökki sisältä kesällä 2010. Tuon pöydän muistan, sen vastakkaisella seinällä oli siskon ja minun kerrossänky. Heteka saattaa olla meidän perua, samoin kuvat seinällä.

 

Yhtenä hiihtolomana lähdimme yhdessä isän kanssa mökille, hiihtämään. Olin tavattoman innoissani etukäteen. Oli kylmää ja oli lunta, niin kuin ennen vanhaan aina oli talvisin. Vuosi on saattanut olla 1959 tai 1960. Myöhäisin mahdollinen vuosi on ollut 1961. Isosiskoni on ollut jo niin vanha, ettei ole halunnut lähteä mukaan. Äiti ei ole päässyt, koska hän hoiti isoäitiä eli isän äitiä. Isoäiti oli kalkkeutunut, niin kuin silloin sanottiin. Nyt puhuttaisiin dementiasta. Hän saattoi nähdä nuoremman poikansa, vuonna 1955 kuolleen Niilon, istumassa vanhassa keinutuolissaan. Hän saattoi leikata iso veitsi kädessään tyynyä ja sanoa leikkaavansa lihaa. Hän saattoi sytyttää kynttilät palamaan ja asettaa kynttelikön lattialle. Hän vaati jatkuvaa valvontaa. Äiti oli muuttanut nukkumaan keittiöön ollakseen lähempänä ja kuulemassa, mitä tapahtuu. Joskus harvoin isäkin nukkui keittiössä. Mutta isä pelkäsi. Sen minäkin tajusin. Lopulta isoäiti kaatui ja jäi sen jälkeen sänkyyn. Siinä äiti häntä hoiti. Äiti ei nurissut. Muistan kuitenkin, että lopulta isä ryhdistäytyi. Isoäiti pääsi - tai joutui - sairaalaan. Kauan hän ei siellä ollut.

 

SNC10715.jpg

Karunan kirkko. Yllättävä kansallisromanttisuudessaan. Karunan vanha kirkkohan on Seurasaaressa.

 

Myöhemmin äiti kertoi, miten isoäiti oli sanonut hänelle: - Kai Elina minut sitten hoitaa? Ja äiti oli luvannut. Tuntui kummalliselta tuo puhuttelu. Todellisuudessa oli niin, että minäkin puhuttelin isoäitiä kolmannessa persoonassa. Äiti sanoi, että hänestä tuntui aluksi oudolta, kun isä sinutteli äitiään. Hän oli tottunut siihen, että niin vanhoja ihmisiä teititeltiin.

Mutta nyt menin asioiden edelle. Olimme siis isän kanssa lähdössä Karunaan. Suunnittelimme etukäteen mökin lämmitysasioita. Mökkihän oli kevytrakenteinen, lievästi sanoen. Lämmönlähteenä oli kamiina. Suunnittelimme, minä täysin tosissani, että jaamme kipinävahdit. Illalla menin nukkumaan kerrossängyn yläpedille, joka oli isosiskoni paikka, mutta tietysti lämpimämpi kuin alapeti. Isä peitteli minut. Aamulla heräsin ja vaadin isää tilille, kun hän ei ollutkaan herättänyt minua kipinävahtiin.

 

SNC10674.jpg

 

Menimme mökille linja-autolla. Rupesin aina voimaan huonosti linja-autossa, joten jäin istumaan etupenkille. Minulla oli Aku Ankka. Isä meni istumaan linja-auton takaosaan. Vähän ajan kuluttua hän tuli hakemaan minuakin sinne. Menin. Siihen aikaan linja-auton takaosassa sai tupakoida. Tupakansavu sai minut heti voimaan huonosti ja halusin pois. Kai minulta kysyttiin, miksi lähdin. Vastaukseni sai takapenkin miehet nauramaan, mutta palasin etupenkille.

Matkalla linja-auto pysähtyi jossakin, ehkä Sauvossa. Isä halusi ulos, ja minäkin lähdin hänen mukaansa. Tavaramme jäivät autoon. Olin levoton ja seurasin koko ajan autoa. Yhtäkkiä hätäännyin, auto lähti liikkeelle. Isä ei sitä huomannut, eikä ollut uskoa, kun sanoin. Jotenkin pääsimme kyytiin. Karunassa meitä vastassa oli isäntä hevosen ja reen kanssa. Pelkäsin ihan vanhasta muistista, kun huomasin, että hevonen oli se arvaamaton Ensi-ori.

 

SNC10700.jpg

Tuossa virtasi puro. Ehkä vieläkin, ainakin sateisina aikoina.

 

Muistan hiihtäneeni Seijan ja Siskon kanssa. He olivat minua vanhempia tyttöjä, joiden kotimökki oli saman talon maalla kuin meidänkin mökkimme. Perttiä en muista tältä talvelta. Muistan näistä hiihtoretkistä sen, että hiihtelimme alueilla, joilla emme kesäisin olleet. Ja muistan sen, kun tytöt ihmettelivät varusteitani. Minulla oli kai ihan normaalit sukset, isosiskon Lampiset, mutta sauvat olivat erikoiset. Ne olivat hyvin vanhat, isän vanhat ehkä: hyvin paksut bambusauvat, jotka oli sahattu minulle sopivanpituisiksi. Siihen kädensijaosaan oli kierretty eristysnauhaa.

Tuosta talvisesta hiihtolomasta jäi muistiini myös erikoinen ruokalaji, jonka kai isä risti makkaramuhennokseksi. Veteen laitettiin kiehumaan perunoita, sipulia, kokonaisia maustepippureita, suolaa ja lenkkimakkaranpalasia. Annettiin tämän koostuman kiehua, kunnes perunat alkoivat hajota ja vesi oli haihtunut pois. Isä sanoi, että tämmöistä oli syöty sodassa. Siitä tuli minulle yksi lempiruoka. Kaikki, mitä isä teki, oli erinomaista! Jonkinlaisena lohturuokana se on säilynyt koko elämäni ajan. (Nykyisin tosin lisään sotkuun vielä porkkanaa ja lanttua.)

SNC10684.jpg

Kun mieleeni palasivat nuo Karunan kesät, sain itselleni onnellisen lapsuuden. Sellaista en ollut tajunnut tai muistanut itselläni koskaan olleen. Elin nuo kesät lämpimässä auringonpaisteessa, jota ei mikään ikävä varjostanut. Jos pelkäsin jotakin, se oli hyvin konkreettista, esimerkiksi valtavan iso hevonen tai haukkuva, hyppivä koira. Tällä hiihtolomalla maailmaani tuli uusia asioita, jotka eivät sen jälkeen ole elämästäni hävinneet. Elämääni tuli huoli. Enää en voinut täysin heittäytyä aikuisten varaan, vaan minun oli itse huolehdittava asioista. Koska isältä saattoi jäädä huomaamatta linja-auton lähtö, minun oli pidettävä asiasta huolta. Entä miten isän tai äidin kävisi, jos en olisi paikalla pitämässä huolta siitä, että kaikki sujuisi hyvin? Opin myös vertaamaan itseäni ja tavaroitani muihin. Muista ei saanut poiketa. Oli saatava uudet suksisauvat. Kaikki eivät olleet ihmettelyssään yhtä hienotunteisia kuin Seija ja Sisko. Opin, että minun oli vastustettava vaikkapa isän toivetta, jos tiesin sen olevan itselleni pahaksi. En voinut jäädä tupakansavuun, jos voin huonosti.

Siksi nuo kesät ovat niin tärkeitä. Tulin vielä kaksin isän kanssa mökille, esimerkiksi yhden juhannuksen muistan hyvin. Silloin havainnoin tarkasti ympärilläni tapahtuvaa. Kun äiti hoiti isoäitiä, minä kolusin isän kanssa moottoripaatilla saaristoa. Kun isä meni haavimaan tiuroja, minä istuin paatissa mukana, tuntikausia, kauhoin tiurat haavista sumppuun ja laskin ne. Kun meillä oli jo Paraisten mäkitupa, kuljin siellä isän kanssa paatilla. Saattoi olla täysin pimeää ja sataa räntää, kun tulimme Aurajoen paattipaikalle. Silloin muistan äidin  odottamassa rannassa, varmaan huolesta suunniltaan. Saatoimme kevättalvella oikaista jään yli, ja minä putosin vyötäröä myöten jäihin. Sanattomasta sopimuksesta tästä ei koskaan kerrottu äidille. Kerran joki oli mennyt yöllä jäähän, ja paatti oli vielä vedessä. Silloin istuin keulassa puoshaka käsissä ja hakkasin jäätä rikki, jotta pääsimme etenpäin veneiden nostopaikalle. Mutta minä olin onnellinen, kun sain olla isän kanssa. Samalla sain pitää hänestä huolta. Äidin arvelin kai pärjäävän yksinkin!

SNC10707.jpg