20150405_130423.jpg

Sain eilen Facebookissa positiivisuushaasteen ystävältäni Tarjalta.

Ensin vähän kauhistutti. Sitten huomasin, että Tarja itse oli listannut kolme positiivista asiaa ihan just nyt. Helpotti vähän. Ei ilmeisesti tarvitsisi ruveta syviin filosofisiin pohdintoihin. (Toivottavasti niitä kolmea asiaa ei pidä keksiä jostain vaikkapa viitenä peräkkäisenä päivänä!)

Tästä alkulauseesta varmaan selviää, ettei akka ole kovinkaan positiivismielinen ihminen. Alakulo ja negatiiviset ajatukset jotenkin istuvat minuun paremmin kuin myönteisyys. Aina kun heittäytyy positiivisuuden aalloille kellumaan, voi olla varma, että joku inhottavan limainen pinnanalainen negatiivisuuden kasvi kiertyy jalan ympäri, ja siinä sitä ollaan. Parempi vaan kulkea peruskurttuisuus kasvoilla ja olla teeskentelemättä mitään "positiivisuutta".

Tästä tulikin mieleen, että kaivoin eilen hyllystä lääkäri Antti Heikkilän kirjan Diabeteksen hoito ruokavaliolla. Se on paikka paikoin oikein hauska kirja. Nauroin ääneen, kun luin seuraavan: - Vähähiilihydraattisessa dieetissä palaa vain rasva kun taas vähärasvaisella dieetillä katoavat myös lihakset elimistön muuttaessa proteiinin sokeriksi, jolloin naama näyttää melankolisen harmaalta ja lommoiselta.

Olin joskus ehkä 25 vuotta sitten Antti Heikkilän vetämällä kurssilla Valamon opistossa. Kokonaisvaltaista terveydenhoitoa, muistaakseni. Karismaattinen mies. Hän puhui persoonallisesti ja hauskasti, kirota täräytteli välillä niin, että ikonit hyppivät seinillä.  Oli jokin juhlaviikonloppu. Juhlavigilian jälkeen kokoonnuimme iltateelle. Tosin, sanoi Heikkilä, meidän olisi vigilian täydennykseksi pitänyt lähteä muutaman tunnin iltalenkille, kokonaisvaltaisuuden nimessä.

Mutta takaisin ruotuun ja positiivisuuden ongelmiin. Olen viime aikoina umpioinut itseni sisälle. Olen virkannut isoäidinneliöitä ja kerran viikossa katsonut James Bond -elokuvan. (Eilinen Pallosalama meni boxille, kun luin sitä diabetesdieettiä ja keitin munia parilla sipulinkuorella höystettynä. Ihan hyviä niistä tuli.) Minulla ei ole mitään käsitystä, mitä niistä neliöistä on tulossa. Seuraavat vaihtoehdot ovat muun muassa olleet harkinnassa: sohvanpeitto, sängynpeitto, torkkupeitto lähimmälle omaiselle, torkkupeitto itselle, jakku, poncho, kaksi ponchoa. Ei ole selvää visiota. Ei ole minkäänlaista visiota.

20150403_190600%20%281%29.jpg

Mutta eikös Inkku näytä aika söpöltä isoäidinneliöiden keskellä? Jännästi värit tuntuvat sopivan Inkulle. Tuo lemmikinsinikin korostuu Inkun värin vieressä. Mitä jos virkkaisin torkkupeiton Inkerille? Tuosta kuvasta tulee suorastaan hyvälle tuulelle.

Aika rankkaa siis on viime päivinä - ja öinä - ollut. Sisälle on alkanut tulla jotain öttiäisiä, jotka lentävät sinne tänne ja herättävät kissan metsästysvaistot. On aika turhauttavaa sähistä yöllä kolmen neljän välillä kissalle, joka kiipeää verhoja pitkin ja tömähtelee välillä lattialle aloittaaksen uudelleen alusta saman tien. Onneksi kissa voi paeta ärähtelevää akkaa  luomuvillan pehmustamaan koppaan. Löydä nyt tämmöisestä elämästä positiivisuutta! 

20150403_034430.jpg

Olen kaikessa kielteisyydessäni myös konservatiivinen. Aina on hyvä vastata varmuuden vuoksi ensimmäiseksi EI, jos joku jotain ehdottelee tai sattuu itselle juolahtamaan mieleen joku uusi ajatus. Kaikki siirtymät ovat vaikeita. Millään ei pysty lähtemään pois mäkituvasta. Aivan yhtä vaikeaa on lähteä keväällä mäkitupaan. Täysinäinen kassi on ollut erinäisiä aikoja odottamassa kuljetusta. Kissan koppa on koekäytössä. Mutta eihän tästä mitään valmista tule.

20150405_125033.jpg

20150403_184232.jpg

Mäkituvalla on tietysti kylmää ja märkää ja ennen kaikkea loputtomasti töitä. Voisihan kyllä viivytellä niin, että pahimmat kiireet menevät ohi. Ei siellä kissakaan elämästään nauttisi. Kivampaahan täällä on kiivetä verhoissa, juosta ja hyppiä villisti kassien ja koppien yli.

Mäkituvalta karsitut omenapuunoksat innostuivat kukkimaan just pääsiäiseksi. Toivotanpa niiden myötä itse kullekin oikein hyvää pääsiäistä.

20150405_130434.jpg

Tuskinpa tuo elikko luontoon haluaa. Ei mökillä ole villakoppaakaan.

20150403_034424.jpg

Keitin tuossa itselleni perunat juhlan kunniaksi. Kuuteen viikkoon en ole sitä herkkua syönytkään. Luomuperunoita olivat, mutta, ikävä kyllä, eivät ne niin ihmeellisiltä maistuneet.  Kun lounaan jälkeen katsoin peiliin, niin eikös vaan naama näyttänytkin entistä harmaammalta, kuoppaisemmalta ja löllömmältä. Ne hiilihydraatit!

Mutta sitten sain innostavan ajatuksen! Kertokaa te, mitä minä teen niistä isoäidinneliöistä! Koso-täti, mitä sinulle tulee mieleen? Ja muut, jotka ehkä tätä luette. Kertokaa mielipiteenne! Ehkä minäkin sitten löydän jotain positiivista ympäriltäni!