1-20150903_131100.jpg

 

Aloittaakseni jälleen tärkeimmästä: Kissa Inkeri vietti kolmivuotissyntymäpäiväänsä, ja iän karttuminen näkyy kyllä tietyn arvokkuuden, sanoisinko kypsymisen, ilmaantumisena  käyttäytymiseen. Ei kiipeile riehaantunut Inkeri enää edellisten kesiensä lempipuuhun, korkeaan pihamäntyyn, kuin satunnaisesti. Ja hiirien, pyydystettyjen hiirien, lukumäärä on kasvanut hirveästi, no, valtavasti.

 

1-20150903_130333.jpg

 

Toissapäivänä akka luopui, tosin nitisten ja kitisten, yksinäisyydestään, ja lähti ihan ihmisten joukkoon. Siitä nyt tahdon kertoa.

Kuulun yhteen salaseuraan. Seurallamme on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeä aarre, salaisuus, jota varjelemme tarkkaan. Aina välillä kokoonnumme yhteen, päivitämme tilanteen ja sitten taas jatkamme kukin tahoillamme, toisistamme voimaantuneina. Seurallamme ei ole kirjoitettuja sääntöjä. Nehän voisivat joutua vieraisiin käsiin. Vastustajan ei niitä sääntöjä pidä saaman hyppysiinsä, vaarallisiksihan ne saattaisivat silloin muuttua.

 

1-20150903_120230.jpg

 

Kun haluamme keskustella tärkeistä asioista, valitsemme kohtauspaikkamme huolellisesti. Joskus teemme yhteisen päätöksen, toisinaan tapaamispaikasta päättää jokin alakomitea, sattuupa joskus, että yksittäinen jäsenkin saa "ajatuksen".

Nyt olimme päättäneet tavata Turun eteläisessä, vai oliko se nyt itäisessä, eiku läntisessä, miten tämä nyt menee, pohjoisessa? saaristossa. Ulkopuolisille emme mitään kertoneet. Yllättävien tapaamisten mahdollisuus oli minimoitu. Ajoimme autoilla satoja kilometrejä ja sitten kävelimme varovasti kallioilla. Jos joku ihminen näkyi, sukelsimme välittömästi pusikkoon piiloon. Pikkunisäkkäistä tai linnuista emme välittäneet, vaikka teoriassa nekin tietysti saattoivat kantaa mukanaan mikrofonia.

 

1-20150903_125315.jpg

Tapaamisen salattu osuus kun oli hoidettu, siirryimme näennäisen huolettomasti lounaalle sisätiloihin. Enää emme saaneet olla keskenämme. Joitakin yksittäisiä hahmoja näkyi samassa tilassa. Nuo hahmot istuivat kumarassa, sulkeutuneen näköisinä ja työnsivät lohta suihinsa. "Satunnaiset" lounastajat olivat selvästi keskittyneet kuuntelemaan. Tosin he saattoivat olla myös ahdistuneita. Meillä kaikilla seuran jäsenillä on nimittäin aikoinaan ollut sama peitevirka. Olemme kuuluneet ammattikuntaan, joka ei yleensä sanoja säästele ja joka ei kätke kynttiläänsä vakan alle, vaan sanoo sanottavansa voimakkaalla äänellä selkeästi artikuloiden. Joskus meidän sanottavamme, vaikka se onkin painavaa, muutenkin tärkeää ja hyvin perusteltua, voi jatkua niin pitkään, että jonkun on melkein väkivaltaisesti tämä sanojen vuoksi keskeytettävä. Jotta siis itse pääsisi aloittamaan oman painavan osuutensa. Ja niin edelleen.

 

1-20150903_131556.jpg

 

Valitettavasti meidän oli keskeytettävä kokouksemme, kun paikkaa alettiin sulkea. Palasimme takaisin normaaleihin asemapaikkoihimme, mutta noudatimme mutkittelevaa reittiä, jotta eksyttäisimme mahdolliset jäljittäjät. Ajoimme K:n kirjaston pihaan, josta livahdimme jalan toiseen pihaan, jossa sijaitsee "sisustusliike". Viimeistään siinä vaiheessa olivat perässähiihtäjät "pihalla". Jatkoimme sitten seuraavaan kohteeseen, huoltoaseman baariin, jossa jatkoimme kokousta. 

Tästä kirjoittamastani voi saada sellaisenkin kuvan, että olimme kovin huolettomasti ja vastuuntunnottomasti liikkeellä, että turvatoimenpiteemme olisivat olleet heppoisia. Ei, ei! Melkein kaiken aikaa yksi meistä partioi ulkona pitäen silmällä ympäristöä, vartioiden huolellisesti yksityisyyttämme. 

 

1-20150903_125930.jpg

Iltamyöhällä saavuin sitten Mäkitupaan. Kissasta ei jälkeäkään. Tai, no, jälkiä kyllä oli. Takakamarin matto oli kasassa, kuivamuonakuppi oli potkaistu nurin ja raksut olivat levinneet laajalle. Ja kaiken keskellä oli useita punaisia karvatuppoja. Inkerin karvatuppoja. Väistämättä tuli mieleeni pelottava ajatus: kissani on kidnapattu. Vastustaja pyrkii saamaan viekkaudella ja vääryydellä salaisuutemme haltuunsa. Nyt on viaton pieni kissaparka kaapattu ja kohta saan tietysti lunnasvaatimuksen. Miten vahva olen? Pystynkö kestämään paineen?

Käsiäni väännellen astuin kamariin. Nojatuolin vieressä oli pieni hiiri. Aavistuksenomainen toivon liekki alkoi lepattaa sisikunnassani. Olisiko sittenkin mahdollista, että kaikki olisi hyvin, kissa olisi turvassa, mutta aiemmin "kisaillut" pikku leikkitoverinsa kanssa, kun akka oli sen sydämettömästi yksikseen jättänyt? Tämä olettamus osoittautuikin oikeaksi, kissa palasi illalla kotiin, ainakin näennäisen rauhallisena.

 

1-20150903_131445.jpg

 

Niin ja sitten se aarre, jota salaseuramme vartioi. En tietenkään paljasta sitä. Sanon vaan, että se on tietynlainen voima. Tämä voima saa meidät vuodesta toiseen, jopa vuosikymmenestä toiseen, kokoontumaan, puhumaan, katselemaan, kuuntelemaan, vaeltamaan, uimaan ja - uskokaa tai älkää - laulamaan. Välillä olemme joutuneet jopa naamioimaan itsemme turpeella sulautuaksemme mustanpuhuvaan yöhön. Valitettavasti joudumme välillä myös, tosin vastentahtoisesti, syömäänkin! Tämän pitäisi viimeistään kertoa, millaisiin äärimmäisiin suorituksiin olemme valmiita. Voima olkoon kanssamme!

 

1-20150903_221109.jpg