1-IMGP2285.jpg

 

Jos joku kysyisi, miksi tätä blogia kirjoittelen, vastaus olisi: saan siitä iloa. Hieman kiemurrellen voisin vielä tunnustaa, että lisäiloa tulee siitä, jos joku vielä juttujani jaksaa lukea. Ja bonusta ovat kommentit.

Eilisiltana sain edelliseen, Lamminmatkan muistoista kertoneeseen juttuun kommentin, jonka haluan lainata kokonaan. Kirjoittaja on katinkaN, joka tosiaan joskus ilokseni kommentoi:

"Lammin ronni oli jo kauan sitten hoitalaitos mihin vietiin vammaisena syntyneitä, kummallista he ennen eristettiin normi ihmisistä. Muista kun naapuritalon rouva sai pojan samoin aikoin kun minä, minä sain normaalin pojan ja hän vammaisen pojan, eikä mennyt kuin vuosi niin poika vietiin ronniin hoitoon. Ihana että paikka on saanut toisenlaisen ja kauniimman tavan palvella ilmistä, hoitoa se sana viljelykin on se kantaa uuteen päivään."

Tämä kaunis ja sydämellinen kommentti on pyörinyt mielessäni jatkuvasti sen eilen ensimmäistä kertaa luettuani. Tosin nukuin välillä kuin possu enkä muista edes unia nähneeni, mutta varmaan kirjoitus vaikutti alitajunnassani nukkuessanikin, koska sen käsittelemät asiat ovat tuoneet mieleeni muistoja: eri ajoilta ja erilaisia, mutta kehitysvammaisista kuitenkin.

1-IMGP2287.jpg

Valkoiset viinimarjat ovat mielestäni parhaimpia, koska ovat ystävällisimpiä vatsalle.

 

Aloitan tuoreimmasta. Viime kesänä olimme tänäkesäisenkin talkookumppanini Tarjan kanssa kreikankurssilla Ronnissa. Opiskelimme, ahkerasti ja syvästi syventyen, kuten tapamme on, kun korviimme alkoi kuulua puhetta käytävältä. Muistan jostain syystä miettineeni, onkohan metropoliitta Ambrosius tullut käymään. 

Lounaalla selvisi, että vieras oli ehkä nelikymppinen mies, joka oli aikoinaan asunut Ronnissa. Nyt hän kertoi asuvansa äitinsä kanssa. Joka kesä hän kuitenkin polki useita kymmeniä kilometrejä pyörällä ja tuli katsomaan entistä kotiaan ja selvittämään, ovatko paikat pysyneet kunnossa.

Anna ja Hannu Pöyhönen kyselivät mieheltä entisistä ajoista, ja hän kertoi mielellään. Selvisi, miten tärkeä Ronnissa vietetty aika oli hänelle ollut. Hän kertoi ihmisistä ja tapahtumista. Syystä ylpeänä hän kertoi, että oli saanut luottamustehtäviä ja vaikka joskus oli vaikeuksia, hän oli ollut luottamuksen arvoinen, ja työt oli tehty, prikulleen.

1-IMGP2290.jpg

Ruusupapukin on ehättänyt kukkimaan.

 

Sitten tuli mieleeni Eentaalin Emppu, mielessäni suorastaan herooinen hahmo, jota äiti ja mamma usein muistelivat. Eentaalin Emppu eli ja vaikutti äidin lapsuuden Perniössä. Usein toisteltiin Empun selvitystä syynissä eli kutsunnoissa: " Pappa mun toi, ja hevosel me tultti." Toinen toisteltu emppusmi oli "vössys", Empun versio väsyneestä. Se kuuluu yhä edelleen Ipsun ja minun sanastoon.

Äiti kertoi myös muuta Empusta. Häntä kiusattiin. Miehet juottivat hänelle salaa  limonaadissa viinaa  saadaksen sitten nauraa hänen toilailuilleen.

1-IMGP2292.jpg

"Täytty mennä kattoma, onk jotta al", sanoi äiti aikanaan ja meni kurkkimaan, joko pian saataisiin syödä omia perunoita. Punaiset ovat pyhiä perunoita, keltaiset ostosiemenestä. Ja, hyvänen aika, siinä taitaa olla keltainen koivunlehtikin.

 

1960-luvun kyläyhteisö, täällä Mäkituvan ympärilläkin, salli vielä keskuudessaan vähän erilaiset ihmiset. Muistaakseni silloin ei mistään kylähulluista puhuttu, niin kuin nyt sanottaisiin. Näistä originelleista toki puhuttiin, välillä huvittuneestikin, mutta ei mielestäni ilkeästi. Nämä silloiset naapurit taitavat olla melkein kaikki jo nurmen alla. Tällä hetkellä en tiedä yhtään paikkaseudulla omassa mökissään asustelevaa kehitysvammaista. Ehkä heillä on nyt turvallisemmat asuinympäristöt, mutta täällä oli täydellinen vapaus.

1960-luvulla, ehkä ennenkin, saattoi myös tulla tuo katinkaN:n mainitsema tapa sijoittaa kehitysvammaiset lapset hoitolaitoksiin. Nykyään pyritään tuomaan palveluja koteihin, jotka vanhemmat jaksaisivat arjen pyörittämisessä.

1980-luvun alussa asuin Siikaisissa, Pohjois-Satakunnassa. Siellä törmäsin ensimmäistä kertaa sellaiseen käsitteeseen kuin vammaisten kirkkopyhä. Se toi kirkonkylän raiteille iäkkäitä äitejä aikuisten kehitysvammaisten poikiensa kanssa. Kummallista, mutta nyt huomaan, ettei muistoissani ole äitejä ja tyttäriä, vaan aina äitejä ja poikia. Jo silloin, niin kuin nykyäänkin, ihmettelin, miten nämä äidit jaksoivat. Luulen, että he jaksoivat ja jaksavat, koska yksinkertaisesti katsoivat sen velvollisuudekseen. Äidinrakkaus on ihmeellinen asia.

 

1-IMGP2286.jpg

 

Moni asia on nykyään paremmin kuin ennen, se pitää muistaa. Ollaan suvaitsevampia ja ymmärtävämpiä. Toisenlaiset frendit -televisiosarja on tuonut kehitysvammaisten arjen olohuoneisiimme todella hyvällä tavalla. Tuo sarja kertoo, että kaikki kehitysvammaiset ovat persoonallisuuksia siinä missä me muutkin, joilla saattaa älykkyysosamäärää olla muutama pykälä enemmän.

On ollut aikoja, jolloin kehitysvammaisille tai mielenterveysongelmista kärsineille ei annettu oikein ihmisarvoakaan. Heidät sijoitettiin houruinhoitoloihin tai vaivaistaloihin. Perhe ja suku saattoivat hävetä heitä syvästi. On tapahtunut, että isonkin (ja ehkä varsinkin ison) talon kehitysvammainen poika tai tyttö saatettiin kahlita navettaan karsinaan kuin eläin, pois silmistä.

Kiusaamista ja hyväksikäyttöä on edelleenkin. On ymmärtämättömyyttä, jopa julmuutta. Onneksi minä olen jo niin vanha nainen, etten koskaan joudu vastakkain sen kaameimman tilanteen kanssa: mitä tekisin, jos saisin tietää odottavani kehitysvammaista lasta? On helppo sanoa, että iloiten, riemuiten ottaisin vastaan. Mutta miten kävisi todellisuudessa?

1-IMGP2288.jpg