IMGP1122.jpg

Nimikin sen jo sanoo. Kuoleman kuukausi.

Viimeiset omenat mätänevät puun alla, tammessa on vain joku harva lehti. Ylenpalttinen pihlajanmarjasato on suurimmaksi osaksi huvennut nälkäisten vaeltajien kupuihin.

Loputtomasti ruskean eri sävyjä. Usvaa, tihkua, sadetta, tuulta. Luonto odottaa valkoista pehmeää suojavaippaa, turvaa talven ankaruudelta.

Kuolema on aina raskas ja rankka asia. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen alkanut ihailla ja kunnioittaa äitejä ja isiä. Kaiken aikaa minulle on kertynyt ymmärrystä siitä rakkaudesta, jota vanhemmat lapsiaan kohtaan tuntevat, ja miten se muuttuu teoiksi. Ajattelenkin, että hirvittävintä on oman lapsen kuolema, oman lapsen hautaaminen.

Kun oman isäni kuoltua puhuin Mamman kanssa, hän sanoi, että nyt mennään luonnon järjestyksen mukaan. Vanhan kuuluukin kuolla. Pahinta on, kun nuori kuolee. Mamma tiesi, mistä puhui. Oma äitinikin joutui hautaamaan lapsensa, samoin Mamma, ja Isoäiti, ja niin moni muu.

Isäni on kuollut, sitten siskoni, viimeiseksi äitini. Ennen äidin kuolemaa muistan ajatelleeni, ettei hänen kuolemansa varmaankaan olisi enää kovin raskas. Hänen kohdallaan olin joutunut jo niin monta kertaa luopumaan, että suru olisi jo eletty läpi. Olin väärässä.

Olen vakuuttunut siitä, että nämä edesmenneet perheenjäseneni elävät edelleen mukana, arkea ja juhlaa, meidän muiden kanssa. He elävät muistoissa. Joissakin elämäntilanteissa, useinkin, tietää, mitä he nyt sanoisivat ja millaisella ilmeellä tilannetta seuraisivat. Nämä tilanteet ovat enemmän kuin muisto. Edeltämenneet muodostavat taivasosaston, niin kuin sukulaistyttö sanoo.

Tänään siunattiin ja hyvästeltiin Kaarina. Me emme olleet ystäviä siinä mielessä, että olisimme pitäneet yhteyttä keskenämme. Tutustuimme ja tapasimme perhejuhlissa, useimmiten iloisissa merkeissä. Olimme ainoat saman sukupolven naiset näissä juhlissa. Kaikki muut olivat lähteneet ennen meitä.

Viime keväänä täällä mäkituvassa vietettiin ylioppilasjuhlia, suvun ja ystäväpiirin iloista juhlaa nuoruuden yhden vaiheen päättymisen ja uuden alkamisen kunniaksi. Pysähdyimme hetkeksi iloitsemaan iloitsevan kanssa. Kaarina oli paikalla.

Kaarina oli tehnyt onnittelukortin itse. Hän oli nyplännyt siihen ylioppilaslakin kultaisine lyyrineen. Tämä kortti on aivan kuin tekijänsä: kaunis ja tyylikäs. Taidokas. Sydämellinen. Sen tekijä on halunnut nähdä vaivaa ja on näin osoittanut arvostavansa nuoren saavutusta.

Kirjoitin tarkoituksella Kaarinan nimen, vaikka yleensä pyrin tässä blogissa välttämään todellisten nimien käyttöä. Tein sen, jotta voisin kirjoittaa viimeisenkin lauseen:

Kaarina, ole iäti muistettu!

IMGP1130.jpg