1-IMGP2330.jpg

 

Olen materialisti. Nuorena en olisi voinut sitä ikinä tunnustaa, silloin olin pelkkää henkeä. Teini-ikäisenä tosin aloin intohimoisesti hamstrata kirjoja, mutta niitä ei laskettu; kirjatkin olivat pelkkää henkeä. Saatoin jopa kerskua, että ainoa, mitä haluan omistaa, ovat kirjat.

Joopa joo.

Erinomainen vaihe inventoida omaisuuttaan ja tarkistaa omaa suhdettaan materiaan ovat muutot tai tähän kategoriaan luettavat muut mullistukset. Mielessäni on nyt tämä Inkun ja minun tämänhetkinen projekti, pyrkimys elää maalla myös talvella. Inkerin lelut pakkasi melko helposti, joten kissaparkaa en oikein voi hankaluuksista syyllistää, vaikka mieli tekisi.

Kirjoja olen jo sijoitellut hyllyihin melkoisesti. Nyt on vuorossa liinavaatekaappi, niin kuin ennen sanottiin. Olin todella hämmästynyt, kun tajusin, että suurin osa oman liinavaatekaappini sisällöstä muodostui äidin ja vielä isoäidinkin liinavaatekaappien sisällöstä. Ehjää tavaraa, kestämään tehtyä. Kaikki vaan on nykyään niin paljon suurempaa kuin ennen. Lakanat ovat kapeita sänkyjä varten. Minun sänkyni on vain 120-senttinen, mutta aluslakanan on oltava melkoisen leveä, kun petauspatjakin on kymmensenttinen, vanhan ajan flokkipatjan paksuinen. Jos tekisin niin kuin äitini ja esiäitini, polkaisisin ompelukoneen käyntiin ja yhdistelisin kapeita lakanoita leveämmiksi. Tyynyliinat (tyynyvaarut, sanoi Aili-täti) ovat todella pieniä. Ja sitten on pyyhkeitä, pöytäliinoja, verhoja. Valtavasti. Jos jostakin jonkinlainen tilkku jäi, siitä tehtiin jotakin, ajelehtimaan ei sitä jätetty eikä missään nimessä heitetty pois.

Minulla on ilmeisesti geeneissä tämä, että mitään ei saa heittää pois. Muistan ensimmäisen muuttoni, jolloin olin nelivuotias. Mamma, äidinäiti, oli auttamassa. Hän toisteli, ilmeisesti kun jonkun asian tulevaa tarvetta mietittiin: "Saran vuaren pääst kaik tarvita." 

En oikein saa tähän blogipäivitykseen kepeää otetta. Taas kerran olen käymässä läpi oman elämäni vaiheita, taas kerran tunnen mielessäni, ruumiissanikin, tähänastisen elämäni menetykset. 

Kun tyhjentelin laatikoita, käteeni osui pienen pieni puinen lelu. Puusta tehdyt nukenvaunut olivat kuuluneet siskolleni. Kadehdin pienenä tätä pikkiriikkistä lelua, ehkä siksi, että itsekin olin pieni. Kun viime viikolla otin lelun käteeni, purskahdin samassa, mitään edellä ajattelematta itkuun. 

 

1-IMGP2343.jpg

 

Tiedän, että en saisi tunteilla ylen määrin. Hiutuneet pyyheliinat voisi alentaa räteiksi ja sitä kautta päätyä poisheittämiseen, mutta on paljon vaikeita tapauksia. Kun olin lukioikäinen, äiti ompeli siskolleni ja minulle, itselleenkin, joululahjoiksi aamutakit. Sisko sai punaisen, minä sinisen, äiti beessin. Punaisesta ja beessistä, ehkä sinisestäkin, jäi tilkut. Äiti oli yhdistänyt toista kangasta näihin ja ommellut hukkapaloista tyynynpäälliset.

 

1-IMGP2334.jpg

 

Vieläkin vanhempi tyynyliina tuli vastaan, ainakin 55 vuoden takaa. Se toi mieleen isoäidin, joka oli kalkkeutunut. Välillä melkein pelotti, kun hän tuli sanomaan, että isän pikkuveli, monta vuotta aiemmin kuollut, istui keinutuolissa. Se keinutuoli on muuten täällä mäkituvassa. Kerran isoäiti oli ottanut veitsen ja yritti leikata tyynyä. Hän sanoi leikkaavansa kalaa. Ja toden totta, kalahan kuviosta tulee mieleen. Sen hoksasin vasta tänään.

 

1-IMGP2335.jpg

 

Sitten on vauvalakanan kokoinen, kymmensenttisistä kaitaleista kaksinkertaisella saumalla äärettömän siististi ommeltu työ, tai miksi sitä nyt sanoisi. Valmiissa työssä kaitaleet ovat kahdeksansenttisiä. Se on isoäidin liinavaatekaapista. Äiti kertoi, että materiaali oli sokerisäkeistä. Olisikohan tehty sotavuosina, niin muistelen äidin kertoneen. Mutta mistä sota-aikana olisi saanut sokerisäkkejä?

 

1-IMGP2337.jpg

 

Miten ikinä voisin heittää näitä pois?

Soisin todella, että kun joku aikanaan siivoaa minun jälkiäni, hän olisi helpommassa tilanteessa kuin minä nyt. Luulen, että hän kyllä on vielä pahemmassa tilanteessa, jos materiankeruuni jatkuu edelleen.

Sitten tuleekin mielenkiintoinen kysymys. Mitä haluaisin itsestäni säilyvän? (Olen tätä tässä pohdiskellut, sillä kirjoittamistani ovat häirinneet, tuntuu, kaikki mahdolliset hankaluudet. Kaikki asetukset olen saanut sekaisin. Pitäisiköhän uskoa ja jättää juttu sikseen?)  Mikä olisi sellaista, joka kuvaisi myös aikakautta, jota olen elänyt?

En tiedä.

Minun on aika vaikea kuvitella, että jälkeentulevaiseni kerääntyisivät piiriin hypistelemään pikku peittoa, jonka Liisa-täti on vuonna 2015 virkannut kissalleen Inkerille. Voi että, kun se kissa oli Liisalle tärkeä! Tämä pitää säilyttää. Muistakaa, lapset!

Yksi muistaa yhdellä tavalla, toinen toisella. Loppujen lopuksi, kuinka kauan pitää muistaa ja pitääkö yleensäkään? Vanhaan karjalais-ortodoksiseen tapaan tuonilmaisiin lähteneen haudalle pystytettiin puinen risti. Kun risti vuosien saatossa lahosi, se sitten lopulta otettiin pois. Sen kauemmin ei haudalla tarvinnut olla mitään muistomerkkiä. Puisen ristin aika riitti maalliseksi muistamiseksi. Tärkeintä oli, ja on, että ihminen säilyy Jumalan ikuisessa muistossa.

Mutta on aika mukavaa muistella Eentaalin Emppua, jota en ole koskaan nähnyt, ainakin silloin, kun on vössys. Sanat ja sanonnatkin säilyvät.

Oudolta tuntuu, että viime päivinä vanhat tavarat ovat tuoneet mieleen vain menetykset. Miksi ihmeessä en osaa olla iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut elää ihanaa, rikasta elämää rakkaiden ihmisten kanssa? Uusi vuosi alkaa 1. syyskuuta, Bysantin kalenterin mukaan. Taidankin tehdä uudenvuodenlupauksen. Yritän olla kiitollinen siitä, mitä minulla on ja on ollut enkä surra sitä, minkä olen menettänyt.

Voisin aloittaa vaikka siitä, että vihdoin eilen ostin tämän kesän ensimmäiset mansikat. Tosin sekosin tästä onnesta niin, että unohdin PIN-koodini ja koodi lukittui. Herätin pahennusta pitkittämällä kassajonoa. Kun vihdoin pääsin pankkiin asti, lukitus oli ihmeellisesti hävinnyt. Mikä ilo! Olin saanut paljon terveellistä liikuntaakin kaupan päälle. Ja sitten keksin käyttää veistä mansikoiden kantojen napsimisessa. Oli kyllä jo aikakin. Ja kun olin Tokmannilla, kadotin kukkaroni. Löysin sen omasta autostani kolmannella etsimiskerralla. Hieno juttu, että kukkaroni omaan autoon hukkasin!