1-20160517_114448.jpg

 

Ai että on ihanaa! Tämä kesä. Ja elämä yleensä. No, ainakin tällä hetkellä. Aina on hyvä säilyttää varauksellinen ote elämään ja itseensä siinä, koska kaikki hauska loppuu aikanaan, tavallisesti ennemmin kuin myöhemmin. Aurinko paistaa, kuitenkin, tuulee etelästä ja päivän ruumiilliset työt on tehty.

Tein tänään työn, joka kuuluu kevättöihin. Kuuluu se syksynkin töihin. Ikiaikaista työtä. Voimansiirtoa tavallaan. Inkeri lähestyi iloisena työtätekevää itseäni, hidasti selvästi lähestyessään vauhtiaan ja pysähtyi viiden metrin etäisyydelle, vaikka oli tuulen päällä. Työskentelyni edetessä se kasvatti tätä .... hmmm.... hajurakoa, mutta oli kyllä reippaasti liikkeessä tontin rajoilla.

 

1-20160517_114441.jpg

 

Helsingin Sanomista luin tänään taas köyhyydestä. Toimittaja kertoi köyhästä lapsuudestaan. Pahimpana köyhyyden aiheuttamista ongelmista hän piti elämän kapeutumista ja supistumista; pahinta hänen mielestään oli se, että ei edes toivo pääsevänsä ulkomaille. Tai Linnanmäelle. No, toimittajalla on oikeus mielipiteeseensä, ja onhan hän oikeassakin, tavallaan. Jäin ajattelemaan, mikä omasta mielestäni olisi pahinta köyhyydessä. Kannoin aivan onnellisena huusinsisältöä paikasta toiseen ja nautin nähdessäni terveen kissani kirmailevan voikukkia väistelemättä kevätkesän tuhansien ja taas tuhansien vihreän eri sävyjen keskellä. En todellakaan kaivannut ulkomaille, mutta toivon kyllä kovasti kuulevani ystäväni matkakertomuksen. 

Köyhyyteen kuuluu puute. Siihen kuuluu masennus. Nöyryytykset. Epätoivokin. Jatkuva laskeminen. Kerjääminen. Sellaista köyhyyttä, mikä oli todellisuutta omien vanhempieni nuoruuden Suomessa ei tässä maassa onneksi enää ole, ei missään. Lähinnä sitä saattavat olla vanhat naiset, yleensä naiset, jotka elävät kansaneläkkeen varassa hakematta tukia, joita voisivat saada, jos ymmärtäisivät tai haluaisivat hakea. Enää ei vanhempien tarvitse uhrautua ja uhrata koko perheen elintasoa, jotta heidän lapsillaan olisi helpompi elämä, kuin oma elämä on ollut. Koulunkäynti ja opiskelu on ilmaista. Hirveän paljon on nykyään vain omasta itsestä kiinni. Kuitenkin taistelu työpaikoista on paljon verisempää kuin minun sukupolvellani. Miksi? Mutta tämän maailmanajan köyhyydessä voidaan sitten puhua Hesarin toimittajan mainitsemasta näköpiirin supistumisesta. On minunkin helpompi olla kaipaamatta ulkomaille, koska olen siellä joskus jo ollut ja tällä hetkellä arvostan tätä Mäkituvan onnea.

Menipä vakavaksi. Ikävää on sekin, että saimaannorppa Pullervoa ei ole näkynyt lepokivellään sitten aamuvarhaisen. Internet on ihana asia, kun se tuo Pullervoisenkin omaan kotiin.

Ei akankaan elämä ole vailla kulttuuriulottuvuuksia. Illalla olen menossa kuorokonserttiin. Inkeri saa kuunnella täällä kotitanhuvilla lintujen konserttia. Punajuurensiemenet tosin pitäisi vielä saada kylvettyä. Tai kai ne ehtii huomennakin.

 

1-20160517_115058.jpg

Käännetyn maan vasen reuna kertoo, millainen on akan näkemys suorasta linjasta.