SNC11092.jpg

Inkeri seisoo tässä kahdella tuolilla. Myös akka istuu kahdella tuolilla suhteessaan eläimiin.

 

Minähän olen niin sanottu koiraihminen. Välillä vieläkin tuntuu hassulta, että nyt minulla on kissa.  Inkerikin on kissa, kaikesta huolimatta.

Jo vuosia ennen eläkkeelle jäämistäni mietiskelin, millaisen koiran haluaisin. Luin kirjoja, selasin nettiä, haastattelin koirallisia ihmisiä. Sitten Helsingin Sanomat, muistaakseni kuukausiliitteessä, julkaisi ison jutun koirista. Kysymys oli piittaamattoman jalostuksen tuomista haitoista. Siitä, miten sen tuloksena saattaa olla sairaita koiria. Tuntui pahalta, että ihminen jostain omista omituisista mieltymyksistään lähtien alkaa tuottaa jotakin semmoista, mihin luonto ei koskaan päätyisi. Ymmärrän hyvin, että on tarvittu ja tarvitaan paimenkoiria ja metsästyskoiria. En ymmärrä tappelukoirien jalostusta. En ymmärrä koiran ulkonäöstä lähtevää jalostusta. Jos koira kärsii hengitysvaikeuksista tai sydänvioista ja muista sairauksista tai pennut eivät synny ilman eläinlääkärin avustusta, esimerkiksi, on se mielestäni aika kova hinta siitä, että koira ihmisen mielestä on söpönnäköinen.

Sekarotuinen koira olisi ollut parempi valinta. Ennen koiran hankkimista minunkin päässäni, ihmeellistä kyllä, alkoi kuitenkin toimia jonkinlainen järjentapainen. Elän yksin, ilman lajikumppania. Koiran kanssa pitää lähteä lenkille vähintään kaksi kertaa päivässä, oli tilanne mikä hyvänsä. Tämän takiahan monet koiran hankkivatkin, lenkkikaveriksi. Muttamutta. Entä jos sairastun ja minulla on 40 astetta kuumetta? No, kuume toivottavasti laskee muutamassa päivässä ja taas mentäisiin. Entä jos taitan koipeni? Varsinkin näissä mäkituvan oloissa sekin on suorastaan todennäköistä. Mitäs sitten tehdään?

SNC11233.jpg

Inkerin uusi harrastus. Keittiön oven alta on kiva kynsiä eristettä. Akka ei tykkää.

 

Aloin siis kallistua kissan puoleen. Marsut, hamsterit, kanit, rotat ja muu sellainen väki oli alusta asti pois laskuista. Kissan päässä en ajatellut olevan mitään mainittavaa toimintaa. Olin kuitenkin tutustunut esimerkiksi Milli-kissaan, ja saanut jopa  toimia kissanhoitajana. Kävi niinkin, että minun huolimattomuuteni takia Milli putosi kolmannesta kerroksesta asfaltille ja eli sen jälkeen puolisen vuotta "vapaudessa". Sen asian kanssa oli aika vaikeaa elää. Ilman eläkkeelle jäämisen mukanaan tuomaa kriisiä kissa olisikin saattanut jäädä hankkimatta.

Olin oppinut, että kissaakin pitää hoitaa. Sen, että eläimestäkin on kannettava vastuu, olin oppinut jo lapsuudenkodissani. Meillä oli Tupu-koira, joka oli täydellisesti isän koira. Meillä oli myös moottoripaatti, sekin isän ominta aluetta. Kymmenvuotiaana, ehkä alle, kysyin kerran häneltä, varmaan vähän mustasukkaisena: - Jos sun  pitäisi luopua joko Tupusta tai paatista, kummasta luopuisit? Isä katsoi pitkään minua ja vastasi: - Elävä olento on aina tärkeämpi kuin esine. Minua hävetti kysymykseni. Luulen kuitenkin, että tämä kohtaus oli  avainkokemuksia omassa lapsuudessani, ja se on yhä edelleen täysin kirkkaana mielessäni.

SNC10669.jpg

Tupu-koiran syntysijoilta, Karunan-mökin takaa. Arvaakos kukaan, mikä tässä oli lähes 60 vuotta sitten?

 

Hyvä ystäväni kysyi kerran, seurattuaan touhuani Inkerin kanssa, onko kissa minulle lapsen korvike.  En kovin usein jää täysin sanattomaksi; silloin kävi niin.   Ei eläin, ei edes Inkeri, voi korvata ihmistä. Kysymyksestä juontui kuitenkin, että pohdiskelen tätä asiaa mielessäni. Joskus on hyvä pysähtyä selvittelemään asioita itselleen. Luulen kyllä, ettei ystäväni tokaisullaan ollut niin vakavissaan, kuin miten minä sen silloin otin.

Netissä liikkuu näitä kissakuvia ja kissavideoita, jotka ärsyttävät kovasti monia. Harvemmin liikkuu koiravideoita, joista minä taas kiusaannun. Kissat ovat videoissa yleensä niin kuin ne yleensäkin käyttäytyvät: Ihminen, mitä välii! Koira taas  tuijottaa palvovasti isäntäänsä, eikä siinä mitään. Se kuuluu laumaeläimen luontaiseen käyttäytymiseen. Minua ärsyttävät ne videot, joissa tätä koiran ominaisuutta käytetään hyväksi pelkäksi ihmisen huviksi. Esimerkiksi osoitetaan, miten hyvin koulutettu koira on, kun se ei nälästään huolimatta käy ruoan kimppuun, vaikka kuinka pitkään, ennen kuin saa luvan.

Voi olla, että sittenkin inhimillistän eläintä, Inkeriä tai videossa värjöttelevää koiraa, ainakin jonkin verran. Ainakin vertaan usein Inkun käyttäytymistä lapsen käyttäytymiseen ja saan siitä suurta huvia. Juttelen paljon sen kanssa. Kerron siitä kuin tasaveroisesta kumppanista. Mihin sen viivan vetää, veteen? Ja kuka vetää? Yritän vetää itse, etteivät ainoastaan muut vedä.