Elämämme mäkituvassa on solahtanut uomiinsa. Päivät liittyvät toisiinsa ja sulautuvat yhteen. Olemme olleet täällä jo parisen viikkoa, mutta enpä osaa sanoa, mikä oli se päivä, jolloin satoi 27 milliä. Eilen tuli kyllä rakeita, sen muistan.

Aamulla nukumme pitkään. Ei Inkerikään halua nousta aikaisin. Kahdeksan - yhdeksän maissa nousemme. Inkeri painelee heti omille teilleen, enkä minäkään kauan ihmettele. Vaatteet ovat nopeasti päällä, ja kahvimuki  äkkiä nokan edessä. Radio on taas tullut seuralaiseksi toisella tavalla kuin kaupungissa.

Ilmat ovat pysyneet kylminä. Joka päivä pitää lämmittää. Puut hupenevat vauhdilla. Suunnilleen joka päivä pilkon yhden kelohonkapöllin klapeiksi. Se syttyy helposti ja palaa hienoksi tuhkaksi. Koivuklapeista jää hiiliä. Lämpöarvo on koivussa paljon parempi. Mutta päätin, että poltan puita niin kauan kuin niitä riittää. Kun loppuvat, yritän ostaa jostain uusia.  Vakaasti nyt uskon, sähkölaskuja maksettuani, että sähkölämmitys tulee kalliimmaksi kuin puu. Niinhän diplomi-insinööriystävä sen laskikin. Enkä halua palella täällä mäkituvassa. On kuitenkin hienoa olla taas puurakenteisessa ja puulämmitteisessä talossa. Tuntee selvästi, että iho tykkää näistä olosuhteista, samoin hengitystiet. Ilma ei ole liian kuivaa.

Olen ruvennut pikku hiljaa kääntämään kasvimaata. Kun olen muutaman talikollisen kääntänyt, Inkeri pyyhältää paikalle. Kun menee pihalle, ei kissaa näy missään, mutta annas olla, kun tarttuu haravaan tai talikkoon, saa pian seuraa. Ja se on mukavaa! Minä käännän maata ja Inkku puuhailee omiaan. Se menee vauhdilla vuoroin omenapuuhun, vuoroin tammeen, vuoroin koivuun. Välillä se hakee jotakin maasta. Sitten se alkaa pureskella tuoretta ruohoa. Varhaista auringosta innostunutta sisiliskoa se jahtaa, kunnes lisko löytää jostakin suojaisan kolon. Tuntuu, ettei Inkku ole tosissaan metsästämässä.

Inkku puuhailee tammessa, kun akka kääntää maata.

Maassa on omat ilonsa, puussa omansa.

 

Tuossa viikko sitten huomattiin, että piharakennuksen tiilikatto on  alkanut vuotaa taas uudesta kohdasta. Rumaa jälkeä. Jottain tarttis tehrä.

 

Lähdinpä ottamaan katosta kuvaa. Pieni kissani Inkeri oli mukana, tietysti, touhukkaana niin kuin aina. Se ponkaisi vajan vinttitilaan nopeammin kuin ajatus, tietenkin tarkistamaan tilannetta sieltä tiilien alta. Nopeasti se tuli poiskin. Suljin nopeasti vajan oven, ettei kissa pääsisi enää ponnistamaan kynnykseltä. Ihan turhaan suljin. Sain näillä silmillä nähdä, miten taitava kissani kiipesi pitkin ovea ja seinää uudelleen vinttiin. On se tullut sieltä alaskin. Käsittämätöntä.

Vajan oven päälläkin on kiva olla. Tässä puolmatkan krouvissa vintiltä alas tultaessa.

 

Tänä aamuna lähdimme pikku kävelylle. Minä tallustelin tiellä, tietenkin, mutta Inkku halusi enemmän haastetta ja käveli naapurin aidalla. Siitä on kuva tuolla ihan jutun alussa.

Samalla reissulla sanoin Inkerille: - Olen melkein varma, että sinun isäsi on ilves. 

Vai mitä sanotte tästä kuvasta?