1-20150920_224335-1.jpg

Nöyrä-Inkeri

 

Tuo tiistai, se on tämä päivä. Päivä alkoi ihan rauhallisesti. Herätyskello, ihan vanhanaikaisesti, remahti soimaan vähän ennen kahdeksaa. Tiedän, että raatajat rahanalaiset saattavat tässä kohtaa tuhahtaa. Eläkeläiset.... Olin kyllä herännyt aikaisemmin, mutta en viitsinyt nousta. Olisi ehkä kannattanut.

Kissani Inkeri oli asettunut eilisiltana yöpuulle ihan keskelle sänkyä. Vaikka minkälaisia säteitä ja muita halkaisijoita vetelisi, kaikilla matemaattisilla määreillä mitattuna se oli keskellä sänkyä, eikä siitä hievahtanut. Olin illalla sytyttänyt pienen prasun uuniin, joten ilma makuutilassamme oli aika lenseä. Kissa saattoi siis nukkua siinä, missä halusi. Minä yritin jotenkin kietoutua sen ympärille nukkumaan, mutta aika huonolla menestyksellä. Kun sitten heräsin ja piti kääntää kylkeä, kaivauduin esiin peiton alta, heilautin jalkani kissan yli ja yritin jälleen päästä peiton alle. Jalat jäivät roikkumaan polvien kohdalta sängyn reunan yli. Roikkumaan ja surkeasti palelemaan. Toistin sitten edelläkuvatun koreografian päinvastaisessa järjestyksessä. Jatkoin puutuneella kyljellä nukkumista. Kissa ei onneksi häiriintynyt.

 

1-20150920_224354.jpg

"Minäkö muka vaativa nukkuja? Nyt en ymmärrä!"

 

Laboratorioon piti sitten lähteä Turun hyvään kaupunkiin. Sillä siunaamalla hetkellä kun piti lähteä, huomasin, että kukkaroa ei ole missään. Seurasi pyörremyrskynomainen kohtaus, kun olemattomassa ajassa yritin tutkia kaikki paikat. Sitten oli pakko lähteä, labra-aika oli 9.55, ja ne hyväkkäät ovat siellä aina sekunnilleen ajassa. Lähdin siis ajamaan (ilman ajokorttia, mutta ollaan siitä ihan hiljaa, eikö?) ja huomasin onnekseni, että keskikonsolissa oli viisikymmensenttinen, jotta saisin maksettua parkkimaksun. Parin kilometrin päässä muistin, missä kukkaro olisi. En vaan ehtinyt kääntyä hakemaan sitä.

 

1-20150928_121437.jpg

Eilen postireissulla.

 

Pääterveysaseman piskuiset parkkipaikat olivat tupaten täynnä. Paniikki alkoi nousta. Kiertelin ja kaartelin. Autoni Pösö, niin erinomainen auto kuin se onkin, vaatii suuremmanpuoleisen traktorin kääntösäteen. Kun vihdoin olin saanut rakkineen jotenkin tungettua parkkiin,  läheni viereistä upeaa uutta autoa kaunis nuori nainen. Hän hymyili minulle iloisesti ja ojensi minulle parkkikuittia. Hänen kuitissaan oli vielä aikaa. Olin hetken aikaa ihan hiljaa. Sitten totesin, että kaunis nainen oli kuin olikin enkeli. Sanoin hänelle myös, että minulla oli 30 sekuntia aikaa ajanvaraukseeni, ja kiitin häntä ja kiisin sisälle. Siellä sitten odotin 20 minuuttia, koska kerrankin aikataulu siellä oli pettänyt. Mutta tulipa todistettua, että kaunis ihminen voi olla myös hyvä ihminen!

 

1-20150928_121439.jpg

Postia haetaan edelleen.

 

Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt lähteä Luolavuoresta suoraan Loimaalle, mutta en siis lähtenyt. Takaisin mökille, jossa join termoksestani aamukahvit, ja terveelliseksi aamupalaksi minulla oli pullaa. Ja jälleen tien päälle, tällä kertaa ihan laillisesti ajokortin kanssa.

Loimaalle tullessani olin aika apealla mielellä. Lähdimme siitä ihan ensimmäiseksi syömään, sillä syöminen useimmiten saa mielialan nousemaan. Ainakin minulla. Menimme Ricoon. Ruoka oli huonoa. Olen saanut sellaisen kasvatuksen, että ruoasta ei valiteta. Ei saa olla kronkeli. Nyt valitin ja jätin melkoisen osan syömättä. Kuvaan kuuluu, että valitin seuralaiselleni, en keittiömestarille. Mielialani oli entistä alempana. Menimme kuitenkin Giganttiin, ainakin katsomaan tulostimia. Ja niin siinä sitten kävi, että Gigantin reippaat nuorukaiset saivat tunnelman kohoamaan. Ostin neljä kertaa kalliimman tulostimen, kuin olin aikonut. Sitten päivitettiin puhelinliittymä, pääsen 5 euroa halvemmalla kuin tähän asti. Ja jos en osaa asentaa tulostinta omin neuvoin, voin vaikka huomenna mennä taas Loimaan maailman parhaaseen Giganttiin! Nörttipuolen nuorukaiset hoitavat asentamisen!

 

1-20150928_121818.jpg

"Tässä ehtii pestä itsensä, kun tuo akka maleksii niin hitaasti. Aina sitä saa odottaa."

 

Jälleen porhalsimme Hirvikoskelle, josta sain mukaani ämpärillisen valmiiksi survottua puolukkaa. Jonkun aikaa seurustelimme vielä ystäväni kanssa, hän tietokoneen ja minä älypuhelimen avustamana. Iloisena, reippain mielin, lähdin takaisin mökille. Kissa suvaitsi saapua välittömästi sisälle. Kiireesti rupesin virittelemään tulia uuneihin. Ikkuna oli tietenkin ollut koko päivän auki, että kissa pääsisi vapaasti kulkemaan. Aika kolakka päivä on ollut.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sen neuvon voin tässä antaa, että jos on mieli matalalla, kannattaa mennä Loimaan Giganttiin. Siellä piristyy!

 

1-20150929_171352.jpg

Hieno paikka on Loimaa, mutta valokuvaaminen ei aina onnistu sielläkään. Se valkoinen piste pellolla on kissa.