Tämän päivän suurimmat sydämentykytykset eivät liity tuohon ylläolevaan otukseen. (Kiinnittäkää huomiota vasempaan takajalkaan.) Sai se minut kyllä päästämään todella tuhman sanan uusimmalla tempauksellaan, mutta siitä enemmän myöhemmin.

Olen tässä eläytynyt menneiden aikakausien maailmaan, sikäli kun siihen näillä valmiuksilla pystyn. Suomi on aina ollut harvaanasuttu maa, ennen vanhaan vielä harvemmin ja vielä enemmän aikaa sitten tuskin kukaan täällä viihtyi.

Näiltä ajoilta taitaa olla juttu yksinäisestä korvenraivaajasta. Eräänä aamuna jokea pitkin ajelehti yksinäinen lastu. Raivaajamme tarttui omaan kirveeseensä ja lähti kulkemaan kohti joen yläjuoksua. Tuli sitten takaisin tai ei tullut. Kuka tietää.

Kauan ei tällainen suora toiminta enää tepsinyt. Ei ainakaan kruunun miehiin. Ikiaikaisen viisauden mukaan: siellä missä on ihmisiä, siellä on myös verotettavia. Kun joku pikkupäällikkö oli saanut muutaman ratsumiehen käskettäväkseen, ne oli hyvä lähettää, aseistettuna tietysti, keräämään veroa ympäristön vähävoimaisimmilta. Siinä oli vanhojen historianopettajien puheitten perusteella kaksi mahdollisuutta. Voi joko maksaa tai olla maksamatta ja menettää päänsä. Yleensä sen jälkeen jälkeenjääneet myös maksoivat, mukisematta.

Verovoudeista ei tykätty, mutta ei tykätty sotaväenottajistakaan. Kun vaikkapa Ruotsi rakensi suurvaltaa Itämeren piiriin, käytiin vuosikymmeniä sotia. Taas ja taas kolkutettiin suomalaisten savupirttien oviin, ja hätisteltiin miehet ja lopulta poikaset keihäänvarsilla riviin. Joku ehkä ennätti juosta pakoon piilopirttiin soiden keskelle. Joku toinen saatiin kiinni. Ja sitten miehet laivattiin vaikkapa Pyhän Saksalais-Roomalaisen Keisarikunnan alueelle taistelemaan. Oikean uskon puolesta. Tuntuuko tutulta?

Miehet katosivat useimmiten loppuiäkseen. Jos ei vääräuskoinen tappanut, tauti tappoi kahta varmemmin. Naiset ja ukot jäivät jäljelle ja yrittivät jotenkin selvitä päivästä toiseen. Jos paikalle sattui vihollinen, käymään vain tai miehittämään, ei yleensä ollut enää huolta huomisesta. Ellei sitten vaikkapa ryöstetty miehittävän joukon mukaan. Silloin sitä huolta vasta olikin.

Esipuhe on ollut aika pitkä. Nyt asiaan. Tänä aamuna, puoli kymmenen aikaan, huomasin, että minussakin ilmenee ikiaikainen geeni. Se on varmaan peräisin jostain savannilta, kun äidit näkivät poikiensa häipyvän nuijat ja keihäät aseinaan naapuriheimon vihattavien paholaisten kanssa taistelemaan. Hyvässä lykyssä sieltä palasikin rusikoituja miehiä, joita äidit ja morsiamet sitten yrittivät paikata kokoon. Mutta pelkogeeni jäi elämään ihmiskunnassa, ainakin sen toisessa puoliskossa. Miten käy minun pojalleni?

Miksi ihmeessä poikien vieläkin pitää lähteä? Miksi me emme ole vieläkään oppineet  ratkaisemaan asioita muulla tavoin? Sinne ne pojat häipyvät, koulutettaviksi taistelijoiksi, ensi alkuun. Ensin liikenteen sekaan matkalla kasarmille tai jonnekin. Sitten kasarmilla annetaan pyssy käteen, ja pitää opetella ampumaan. Pitää ryömiä ja juosta ja totella joka ainoaa itseään ylempää. Entäs sitten simputus!  Voi kamalaa!  Eikä siellä ole varmaan edes Wilmaa, josta äidit voisivat seurata tilannetta.Ajatelkaapa jos vaikka vääpeli, joka tunnetusti on komppanian äiti, joka ilta lähettäisi äideille raporttia siitä, kuinka on mennyt. Onko yritetty verikauha päässä syömään? Onko valitettu ruuasta, joka aina on hyvää, ja jota on riittävästi? Ovatko jalat päässeet kastumaan metsässä ja pojalla on nyt nuha. Voisivatko vanhemmat tulla kassulle keskustelemaan, kun poika kieltäytyy hyökkäämästä ja on sanonut kenraalisotamarsalkalle, että syö pääs?

Eivät voi äidit (ja tädit) muuta kuin toivoa ja rukoilla, että kaikki menee hyvin.

Sitten päivän kissajuttu.

On siis satanut ja tuullut. Tyhjensin aamulla saunasta vedet ja putsasin pois tuhkat, toin kosteita pyyhkeitä ja mattoja sisälle kuivumaan. Kissa juoksi siinä jaloissa kaiken aikaa. Aina kun yritin saada saunan oven kiinni, se viiletti jostakin paikalle ja livahti sisään.

Tapahtumapaikka.

 

Lopulta seisoin ulkorakennuksen rappusilla. Kissa seisoi kynnyksellä. Sitten kuului vain viuh ja viuh. Kissa, tämä Inkeri siis, oli ensin ponnistanut kynsiensä varaan oven yläosaan. Siitä sitten oven päälle ja uusi ponnahdus vajan räystään alta vintille. Tämä kaikki kävi niin nopeasti, ettei leukani ehtinyt kunnolla loksahtaa auki.

Siinä sitten seisoin, leuka jo loksahtaneena. Vettä tuli rankasti ja tuuli ulvoi. Vähältä piti, etten minäkin ulvonut. Miksi tuon kissanlurjuksen piti tehdä tämä juuri nyt, kun olin muutenkin herkistyneellä mielellä. Sitten sanoin sen ruman sanan. Lopulta lähdin sisälle ja puin päälleni paksun toppatakin. Vedin hupun päähäni ja menin seisoskelemaan rappuselle, jos tämää Drama Queen suostuisi hyppäämään kauttani alas. Ei suostunut. Yritti se tulla vesiränniä alas, mistä kuva ihan ylimmäisenäkin. Lähti kuitenkin takaisin.

Seuraavaksi hain rapulle keittiötikkaat. Ei tulosta.

Lopulta hain Inkerin tikkaat, joita pitkin se tulee ikkunasta sisälle. Jätin ne rappusille ja lähdin itse sisälle. Vähän yritin syyttää itseäni luontokappalen hyväksikäytöstä, kun napsin siitä kuvia omia tarkoituksiani varten. Tämä oli kuitenkin aika tarmotonta, kiukutti sen verran ja olin märkä kuin uitettu koira.

Rappuset odottamassa Hänen Korkeuttaan. Pallurat ovat sadevesipisaroita linssissä. Luulen.

 

Inkku oli sitten tietysti tullut alas omia aikojaan, tuli sisällekin ja halusi taas ulos. Sanoin että siitä vaan. Oli pienoinen tauko sateessa. Sade alkoi sitten uudestaan. En tiedä, kuinka kaukana elikko oli ollut, mutta kun se sitten tuli takaisin, oli sen vuoro olla kuin uitettu koira. Tai kissa. Enimmät vedet se kuivasi selkäpuoleltaan piehtaroimalla matolla kuin hevonen. Sitten alkoi hienosäätö. Nyt maistuu uni ja ruoka. Joka on hyvää, ja jota on riittävästi. Ja minun päätäni särkee.