Lii%20022.jpg

Se mitä tiedän lapsuudestani, koostuu omista muistoistani ja muiden kertomuksista. En ole ollenkaan varma siitä, mikä on mitäkin, ja kuinka ne ovat sekoittuneet. Minulla on mielessäni joitakin kuvia ja omia tunnelmiani. Olen voinut ajoittaa niitä ympäristön mukaan. Juoksen pihalla ja Jussi kyörää. Kaadun ja nenästäni alkaa vuotaa verta. Itken. Piha on Wuorelassa Turun Portsassa. Toisessa mieleni kuvassa istun pikkuisella pallilla ja katson isoäidin senkin kaapissa olevia tavaroita. Huoneessa on kaariovet. Tämä tapahtuu isoäidin Maariankadun-kodissa.

Sitten on kuvia, joissa aurinko paistaa. Katajien tuoksu on voimakas. Kallio on pelottavan korkea. Elokuun illat ovat pimeitä ja lämpimiä. Isällä oli aina loma elokuussa. Näitä lomia vietimme paikassa, johon isällä oli siteitä aiemman elämänsä kautta.

Siinä talossa ei ollut sähköä. Mutta siellä oli eläimiä, joista melkein kaikilla oli jokin tarina. Peni oli suomenpystykorva, joka oli vain jostakin ilmestynyt taloon. Penillä oli kaksi pentua, Kikka ja Tupu, joka oli meidän koira. Itse asiassa se oli vain ja ainoastaan isän koira. Koirat olivat kilttejä. Siellä oli myös kolme hevosta. Toini oli rauhallinen tamma. Ensi oli pahatapainen ori, joka ei hyväksynyt  muita kuin Anni-emännän, joka kaulaili sitä pelottomasti. Toinilla oli varsa Leikki. Vähän ihmettelin, kun se oli aina, joka kesä, aina vaan varsa. Talossa oli myös traktori, mutta hevosista ei luovuttu.

Lii%20036.jpg

Valtava aukea, jonka ylitin sydän kurkussa, kun hevoset olivat paikalla. Ja vain jos oli pakko.

 

Heräsin joskus varhain, kun hevoset juoksivat meidän mökkimme ympäri. Uudelleen ja uudelleen. Kallio tömisi niiden kavioiden alla. Aamulla kuuluivat myös kurkien huudot. Kurjet pesivät rantamättäillä, pakenevan meren jättämillä kosteikoilla. Hevoset pelottivat. Ne olivat haassa, jonka läpi oli kuljettava, kun halusi taloon. Meidän mökkimmekin oli niitten alueella. Ne voivat olla missä vain ja tulla vastaan kapealla polulla, jota pitkin mentiin taloon tai kaivolle.

Lii%20034.jpg

Tässä kulki polku, jolla hevoset saattoivat tulla vastaan.

 

Lehmiä oli kuusi. Lisäksi oli vasikoita. Sian karsinasta varoitettiin. Minua nolotti aika lailla, koska yhden lehmän nimi oli Liisi. Muistan vieläkin sen erikoisen värityksen. Kaula oli violetti. Nämä lehmät olivat kesästä toiseen samoja, ainakin luulen niin. Varmaan niitä pidettiinkin kauemmin kuin nykyisessä tehotuotannossa. Yleensä lehmät laidunsivat rannalla. Välillä ne seisoivat vedessä ja söivät kortetta. Sieltä emäntä huusi ne iltasella lypsettäväksi. Huudossa oli yksi pitkä ja monia nopeasti toistettuja lyhyitä tavuja: - Kuuiiiis, kuis, kuis, kuis, kuis. Ja uudelleen ja uudelleen. Sitten lehmät lähtivät hitaasti liikkeelle ja kulkivat jonossa lypsettäviksi.

Lii%20030.jpg

Metsän laitaa lehmät vaelsivat lypsettäviksi.

 

Karjaan kuului myös sonni, jonka nimi oli Poika. Sonni vaihtui tiheään tahtiin, mutta aina sen nimi oli Poika.  Olin ymmärtävinäni, että sonnin ei haluttu varttuvan kovin vanhaksi. Sen käyttäytyminen pelotti, kun olimme torjumassa lehmiä. Siellä olimme koko perhe. Isä istui maassa ja teki meille hienot torjuntakepit katajasta. En koskaan ajatellut, miksi lehmiä torjuttiin. Kai ne olivat syömässä jossain, missä ei ollut aitoja.

Kun nyt ajattelen, näen toisenkin kuvan lehmien torjumisesta. Siinä Poika-sonni puskee jotakin kantoa ja siitä kasvavia vesoja. Välillä se ottaa vauhtia ja taas on kannon kimpussa. Sonnia pelkäsin ainakin yhtä paljon kuin hevosia. Sanottiin, että se vihasi isääni. Vihasi siksi, että teurastamon autonkuljettajalla, joka oli hakenut sen isän, oli samanlainen pusero kuin minun isälläni. Minulla on mielessäni kuva, jossa teurastamon auto on navetan edessä, ja harmaapuseroinen mies taistelee isännän kanssa sonnia auton lavalle. Tästä kuvasta en tiedä, olenko todella nähnyt tapahtuman vai kuvitellut sen. Yleensäkin sonneista puhuttiin mielestäni paljon, niiden arvaamattomuudesta ja vaarallisuudesta. Muistan yhä edelleen sen hiljaisuuden, joka laskeutui, kun tein mielestäni varsin oikeutetun kysymyksen. Kysyin, miksi niitä sitten piti pitää, kun ne kerran olivat niin häijyjä ja vaarallisia.

Kanat kulkivat vapaina pihalla ja munivat minne halusivat. Talon koirat tiesivät, miten niiden kanssa piti käyttäytyä. Meidän Tupu ei. Tupu ajoi niitä takaa estottomasti ja etsi niiden munia, herkkuaan. Tupu kyöräsi myös hevosia, ja silloin sai pelätä, potkaisisiko hevonen. Lehmien juoksuttaminen ja niiden perässä räksyttäminen oli piinaavaa katsottavaa, kun tiesi, miten väärin se oli. Lampaat olivat omalla laitumellaan ja niittenkin kimpusta Tupua piti yrittää pitää poissa. Minäkin tiesin, että Tupu käyttäytyi väärin. Muuten maailman viisain koira Tupu ei vain tiennyt. Mutta ikinä ei tainnut kenellekään ainakaan meidän perheestä tulla mieleen, että Tupu olisi pitänyt pitää kiinni. Ei kai vaan ollut tapana, että koirat olisi pidetty kiinni. Yhtään kissaa en noilta ajoilta muista.

Lii%20048.jpg

Navetta. Toisessa päässä oli talli. Monen seikkailun keskipiste.

 

Talossa oli minua muutaman vuoden vanhempi poika nimeltä Pertti. Pertti oli kiltti. Kerran katselin ihaillen, kun Pertti nosti maitotonkan jäähtymään jääveteen. Kun aikuiset tulivat paikalle, Pertti sanoi, että minä olin nostanut tonkan hänen kanssaan. Olin ehkä viiden. Kaikki ihmettelivät ja hämmästelivät ja ihailivat minua. Minä en tunnustanut asian oikeaa laitaa, ajattelin vain, kuinka ihmeen kiltti Pertti oli, kun sanoi niin. Kerran pääsin toimimaan ihan todella sankarillisesti. Me lapset olimme jossain mökin tienoilla. Kävelin vähän poispäin ja näin sen, minkä minäkin tiesin ankarasti pahaksi asiaksi. Huusin: - Lehmät on kaurapellos! Pertti ei aluksi ollut uskoa, mutta tuli sitten katsomaan. Silloin Perttiä vietiin. Hän juoksi alas pellolle, ja äkkiä lehmät olivat poissa kielletyn hedelmän ääreltä. Taas sain ihmetellä Pertin taitavuutta.

Nyt tuli mieleen, mahdoinkohan riippua Pertissä kuin takiainen. Yhä uusia kuvia nousee jostakin: Pertti heittämässä uistinta. Pertti luomassa sontaa navetassa. Pertti tarttumassa lehmän tissiin ja ohjaamassa maitosuihkun jonnekin, leikillään.

Jäätä, jota tarvittiin maidon jäähdyttämiseksi, säilytettiin saunan takana olevassa tiheässä kuusikossa. Siellä varjossa, paksun sahanpurukerroksen alla jää säilyi sulamatta kesän yli. Talvella sitten sahattiin ja tuotiin uudet jäät mereltä. Nuo saunantakaiset kuusikot olivat jännittäviä leikkipaikkoja. Yhtä hienoa oli leikkiä ja hyppiä navetanvintillä. Siellä sai pelätä aukkoa, josta pudotettiin heiniä lehmille. Välillä juoksimme rannoilla, Pertti, naapurin Samuli ja minä. Usein olivat mukana myös isot tytöt, meidän Riitta ja naapurin Sinikka. Yhtenä iltana keräsimme peltitoosaan pikkusammakoita. Kun aamulla menin katsomaan niitä, oli purkin kansi poissa ja sammakot tiessään. Se oli käsittämätöntä. Koskaan en saanut selville, mitä oli tapahtunut. Toivonpa tosiaan, että isä oli päästänyt sammakot vapauteen.

Lii%20035.jpg

Sauna, jonka lähellä varastoitiin jäätä. Sen takana kasvoi kauhistuttavan rehevää nokkosta.

 

Sitten, kun olin oppinut kirjoittamaan, kirjoittelin talvella Pertille kirjeitä ja kortteja. Kerran kun olin taas kirjoittamispuuhassa, isä sanoi: - Laita siihen, että kirjoita minulle sitten, kun saat jäniksen juoksemalla kiinni. Ja minä kirjoitin. Viisikymmentä vuotta myöhemmin kysyin naapurin isännältä, siltä Samulilta, mitä Pertille kuuluu. - Pertti on kuollut, hän sanoi. - Viina vei Pertin.

Vieläkin tämä satuttaa.