SNC11415-001.jpg

Pösöni, rakkaani.

 

Kun minulla alkaa olla tuota perspektiiviä, on aina vaan helpompaa katsella taakseen. Joskus voi jopa tuntua, että merkitykselliset asiat löytyvät menneisyydestä. Saattaa tuo osittain pitää paikkansakin. Ei pidä sentään unohtaa, että kaiken aikaa tapahtuu, ja harvoin sillä siunaamalla hetkellä tietää, että just tämä on jotakin erityisen tärkeää. Tulevaisuuteen ei oikein kannata asettaa toiveita ja merkityspaineita. Heti perään myönnän, että minä kyllä joskus uneksin ajasta, jolloin velat on maksettu. Ja tämän jälkeen on tunnustettava: todennäköisesti mökillä repsahtaa ennen sitä joku rahaa vaativa kohta, ja putkiremontti alkaa täällä urbaanissa mäkituvassa. Tai sitten 15 vuotta vanha Peugeot-merkkinen henkilöautoni muuttuu liian hankalaksi eli kalliiksi sekä epävarmaksi ylläpitää.

Hetki, jolloin vanha uskollinen palvelijani ei enää jaksa käynnistyä tai sen helmat varisevat taas pitsireunaisina tantereelle (kyllä, ne uusittiin viime syksynä), tietysti lähestyy. Pahalta sitä tuntuu ajatella, henkilökohtaisen suhteen kun olen autooni kehittänyt. Uskoakseni kiintymys on molemminpuoleinen. Uskon minä paljon mahdottomampiakin asioita. Olen esimerkiksi varma siitä, että kissani Inkeri rakastaa minua pyyteettömästi.

SNC10695.jpg

Tässä vielä vanhat helmat heilahdellen Pösö kiitää jossakin Varsinais-Suomessa.

 

Peugeot 406 vm. 2000 on iso. Sitä eivät paljon tuulet heittele. Kaksilitrainen moottori tuntuu turvalliselta. Muistan hyvin erään tilanteen suhteemme alusta. Kerroin ylpeydestä hehkuen sukulaismiehelle, että minunpa Pösössäni on 70 litran bensiinitankki. Sukulaismies katsoi minua niin kuin vain tämä sukulaismies yksin osaa ja kysäisi, tiedänkö, mitä tarkoittaa sellainen asia, että autossa on 70 litran tankki. Hehkuni ja hymyni ja ylpeyteni hävisivät kuin maaliskuun hanki föhntuulisessa auringonpaisteessa. Taas opin jotakin.

Autoilu-urani ei ole kovin pitkä eikä erityisen ansiokas. Kortin ajoin reilusti kolmikymppisenä. Ainakin yhden työkaverin hämmästykseksi jopa pääsin inssistä läpi. Autokoulunopettaja ei itkettänyt minua kunnolla kuin kerran, mitä on ollut hämmästyttävän vaikea antaa anteeksi. (Siis sitä, että itketti, ei kertojen vähäisyyttä. Entisen äidinkielenopettajan huomautus.) Niin, itkettäminen ei mielestäni ole kovinkaan hedelmällinen opetustapa. Ei edes aikuisopetuksessa. Muistaakos kukaan Anja Kaurasen, nyk. Snellman, kirjaa Pelon maantiede tai varsinkin kirjasta tehtyä elokuvaa? Pahus kun harmittaa, etten aikoinani älynnyt antaa VHS:ää elokuvasta autokoulunopettajalleni vaikkapa joululahjaksi. Nimettömänä tietysti.

Varsinaisesti autoilu-urani käynnistyi vasta vuonna 2000, jolloin muutuin kiertäväksi erityisopettajaksi, ja autoilu alkoi väikkyä mielessäni houkuttelevana. Siihen asti olin messunnut, että taksilla ajelu tulee paljon halvemmaksi. Epäilemättä niin onkin. Lisäksi yksityisautoilu kasvattaa melkoisesti ruokakuntani hiilijalanjälkeä. (Entäs taksilla ajelu?) Mutta se ihana vapaus! Olen ajanut paljon taksilla ja pummannut kyytejä kavereilta. Tiedän, että taksia ei aina saa silloin, kun haluaa. Lisäksi ne ryökäleet kuulemma Turussa valikoivat asiakkaansakin. Loimaalla asuessani tiesin, että koulujen alkamis- ja loppumisaikaan oli mahdotonta saada taksia. Kaikki olivat kuljettamassa lapsia.

Sitten on tämä ongelma nimeltä Inkeri. Olen varmaan antanut katista sen kuvan, että onpa hurjaluonteinen otus. Autoilu (ja Kauhu ja Luihu) muodostaa kuitenkin poikkeuksen. Eilen tuli kolme viikkoa siitä, kun muutimme mäkituvasta cityyn. Sen jälkeen kissa on luikahtanut aina sängyn alle piiloon, kun se huomaa minun tekevän lähtöä jonnekin. Joskus se jopa vingahtaa dramaattisesti pintellessään pakoon. - Niin että Akan sisikunnassa varmasti läikähtää: miten minä tuota viatonta luontokappaletta piinaankaan!

Mistä voisin tietää, saanko kissan koppaan just silloin, kun saan taksin?

 

SNC11294.jpg

Ja minähän en Pyhän Iisak Niniveläisen turvallisen selän takaa lähde minnekään!

 

Inkeri ei siis pidä autoilusta tai ainakaan se ei pidä kuljetuskopasta. Akka, joka on toivottoman lepsu ja hellämielinen luonteeltaan, ei halua turhaan rääkätä kissaansa, joten se ei todennäköisesti tule koskaan suhtautumaan luontevasti matkusteluun. Vaikka kuinka Akka yrittää selittää, että ymmärrä nyt tollo, että et ikinä pääse mökille, jos et alistu, kissa ei suostu ymmärtämään. Turhauttavaa. Raivostuttavaa.

Muistan varsin hyvin, kuinka paljon pelotti, kun lähdin ajamaan vuonna 2001 Hirvikoskelta Kojonkulmalle tai Metsämaalle. Kauhanojalle menemistä en suostu edes ajattelemaankaan, sinne mennessä kun piti ajaa kaupungin läpi. Eikä se muuttunut kerta kerralta helpommaksi, niin kuin behavioristit väittävät. Katin kontit! Joka kerran pelotti enemmän. Jossain vaiheessa pelko sitten saavutti kulminaatiopisteensä. Enää en kai voinut pelätä enemmän. Ja sitten, joskus, kävikin niin, että pelkäsin vähemmän kuin edellisellä kerralla. Mutta yritäpä selittää kissalle, että pelko pitää vain kohdata ja kyllä se siitä.

Tämänhetkiseen elämäämme mäkitupalaisina oma auto sopii erinomaisesti. Täältä kaupunkituvasta kestää ajomatka maalaismäkitupaan 25 minuuttia. Sen kestää kissakin. Autosta on myös paljon hyötyä, kun lähtee Turusta Loimaalle keilaamaan tai hankkimaan elektroniikkaa Loimaan Gigantista.

Meiltä kysytään, miksi käymme ostamassa tietokoneemme, älypuhelimemme tai muun vastaavan kestokulutustavaran Loimaan Gigantista. Onhan niitä Gigantteja muuallakin. Me vastaamme: Koska Loimaan Gigantilla on hyvä parkkipaikka, jonne Akka Mäkitupalainenkin uskaltaa ajaa. Pysäköintipaikan etsiminen on hirveintä.

Jotkut autot kestävät ja kestävät. Kerran vuodessa kysyn autoni alastarolaiselta huoltajalta, miltä moottori näyttää. Ja alastarolainen huoltaja vastaa, että ennen Pösöstä kori hajoaa kuin moottori. Mutta voihan moottorin siirtää toiseen ympäristöön. Eikö?

SNC11413.jpg

Kesken innostavimmankinkin leikin voi myös kissa vaipua haaveiluun.