IMGP1175.jpg

Eilen iski ensimmäistä kertaa itsesensuuri. En voi väittää, että kukaan jäi sen takia vaille mitään merkittävää. Omistauduin tällaisen jutullisen verran todistamaan, että Anne Brunila ei ymmärrä mistään mitään, koska ei antanut Finlandia-palkintoa Tommi Kinnusen Neljäntienristeykselle. Siinä ohella analysoin mielestäni ansiokkaasti Kinnusen romaania ja lopuksi päädyin sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Herra paratkoon!

No.

En sitten lähettänyt tätä tarinaa eetteriin. Pahimmat höyryt siinä kirjoittaessani purkautuivat, ja jokin järjentapainen ominaisuus minussa alkoi vaikuttaa. Sen sijaan aloin guugletella tätä uutta Finlandia-voittajaa ja kas: aloin kiinnostua. Tuli tällainen aivan uutuudessaan vallankumouksellinen aatos mieleen, että hitsi! meillä taitaa olla kaksi erinomaista romaania markkinoilla tänä syksynä. Nyt tuskin maltan odottaa, että saan käsiini Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin. Edelleen olen sitä mieltä, että Kinnunen räjäytti romaanillaan minun tajuntani. Toivon, että Valtonen räjäyttää sen uudelleen. Uskonkin, että niin käy. Anne Brunila vaikuttaa sittenkin fiksulta ihmiseltä.

Muuten on elämämme täällä maaseudun rauhassa sujunut vaihteen vuoksi rauhallisesti. Paitsi toissa yönä. Silloin Inkeri livahti kanssani ulos vähän vaille neljä aamuyöstä. Jos tähän asti olen lähtenyt yöllisille vaelluksille, ei katti ole karvaista korvaansa lotkauttanut. Nyt sitten pikkukulta syöksyili ympäriinsä pihalla ja katosi sitten yöhön. Minä siinä huutelin ja niiskutin. Flunssa edelleen raivoaa maallisessa majassani. Pimeys vastasi.

Menin takaisin nukkumaan, mistä ei tietenkään mitään tullut. Kaksi kertaa nousin ja kävin terassilla huutelemassa. Sitten vedin peräkamarin rullagardiinin ylös ja rupesin tuijottelemaan pimeyttä. Ja kas: valkeus tuli. Se kertoi siitä, että ulkovalojen liiketunnistin oli havainnut jotain. Vääntäydyin ylös jälleen kerran. Inkeri kyyristeli pihalla ja tuijotti minua. Sitten se tepsutteli terassille, mutta ei, ei tullut sisälle. Se kehitti hirmuisen vauhdin ja kiipesi ylöspäin iskevänä salamana pihamäntyyn. Korkealle.

 

 

1415562_561923257217915_1067357757_o.jpg

Inkku lempipuussaan

 

Tässä vaiheessa alkoi kissaani kohtaan tuntemani palava rakkaus jäähtyä. Sehän piti minua pilkkanaan. Sellaista ei edes Kissa-akka kestä. Rupesin huokailemaan tavallistakin syvempään. Kissa omia aikojaan tulla rapisteli alas, milloin pää milloin perä edellä. Diivailu jatkui edelleen. Ei tullut kissa sisälle. Hain sisältä namipussin, jota rapistelin kovaäänisesti. Kissa tuijotti. Pysyi paikallaan. Sitten se kaarrellen tuli terassille. Sen jälkeen tein jotakin, mistä en ole ylpeä. Tein nameista polun pikkukullalle, jota pitkin se hitaasti ja kaiken aikaa venkoillen tuli sisälle.

Tänä aamuna, nyt kello on noin 11, kissanrontti ei ole vielä edes halunnut ulos. Ei, vaikka takakamarin ikkuna oli jopa auki. Minä istun tässä uunin vieressä, jossa nyt hiilet hehkuvat. Radio on auki, Yle 1 niin kuin aina. Kohta alkaa Riston Valinta. Kaupunkiin pitäisi pistäytyä, mutta flunssa on vielä niin vahvoilla, etten mielelläni autoon istuisi.

Ai niin. Kauhu ja Luihu. Nimesin suloisen kisuliinini viholliset näin. Kauhu on ruskea pitkäkarvainen valtavankokoinen kissa, joka jahtaa Inkeriä rannasta päin tänne mäkituvalle. Luihu on viattoman kotikissan ulkoisen olemuksen omaksunut kissa, joka ajaa Inkeriä tältä tontilta poispäin. Kauhulla on ollut pahempikin nimi.

Tietääkseni jotkut viettävät tänä viikonloppuna pikkujouluja. Viettäkää vain. Me Inkun kanssa jatkamme taistelua olemassaolostamme täällä erämaassa, monien kauhujen, ja Kauhun, ympäröiminä.

1400454_561456167264624_1160549320_o.jpg

Kauhu kuvattuna viime syksynä.