SNC10776.jpg

Tänään haudataan lähimmäinen, jota olisin halunnut olla saattamassa.

Joskus saattaisin olla tyytyväinen, jos minulla olisi hyvä syy olla menemättä hautajaisiin. Nyt on jalka paketissa, ja lääkäri sanoi, ettei pidä liikkua, ennen kuin vasta viikonlopun jälkeen.

Riaa eivät vinksahtaneet polven nivelsiteet olisi estäneet lähtemästä, kun hän halusi tai kun hänen piti. 

Ria tuli aina, kun pieni piirimme kokoontui. Viime talvena yhtenä lauantaiaamuna hän ei tullut. Soitin ja kyselin, mikä on. Ria vastasi, että piha on niin jäinen, ettei hän uskalla lähteä. Silläkin kerralla hänet haettiin autolla. Viime kesänä hän oli mukana, kun olimme retkellämme Lammilla. Sitkeästi hän kävelii mukana, kun kuljimme välillä pitkiäkin matkoja. Keppi oli ilmestynyt jossain vaiheessa hänen käteensä, polvet olivat kipeät. Kun kyselin jaksamista, tuli vastaukseksi riamaisuuksia. "Oma on vikani, kun olen niin lihava". "Sisu. Sisulla mennään." 

Niin hän lähti muihinkin rientoihin. Jos hän ei olisi ollutkaan lähdössä, muut halusivat hänet niin yksiselitteisesti mukaansa, että lähdettävä oli. Ja taas oli aina iloinen Ria mukana. Ria, joka aina uskalsi avata suunsa, kun tarvittiin todenpuhujaa. Älykäs, sanavalmis, huumorintajuinen ja aina avulias, sellainen hän oli loppuun saakka.

Voin kuvitella, että sellainen hän oli aina ollut. Todennäköisesti kysyttiin luonnetta - ja sisua - kun jääkärieverstin ja Mannerheim-ristin ritarin tytär halusi mennä naimisiin Nikolainsa kanssa. Nikolailla oli alkuaan venäläinen sukunimi, ja hän oli ortodoksi. Myöhemmin Ria naureskeli, että ei ole Mellilän kirkko koskaan ollut niin täynnä kuin silloin, kun pari vihittiin. Tämmöistä ihmettä piti tulla katsomaan kauempaakin.Tarina kertoo, että vielä viimeiseen asti isän upseeritoverit pyrkivät estämään avioliiton. Mutta eihän heille kukaan mitään voinut.

SNC11431.jpg

Kun tutustuin Riaan ja Nikolaihin, he olivat jo eläkkeellä. Ortodoksisuuden merkeissä tämä tutustuminen tapahtui. Pariskunnan jalkojen alle ei ruoho ehtinyt kasvaa, eläkkeelläkään. Mentiin vaunulle, kalastettiin, käytiin avannossa, kylpylöissä, matkustettiin Saksaan, lähdettiin porukalla Kurkijoelle - Nikolai matkanjohtajana - katsomaan lapsuuden paikkoja tai usein vanhempien kotiseutua, kerättiin postikortteja ja tehtiin ties mitä. Ria laati tietokilpailuja ja keksi ajankulua matkoille ja tapaamisiin. 

Ortodoksien tapaamisissa, jumalanpalveluksissa ja kokouksissa, Ria oli aina mukana. Mutta luterilaisuudesta hän ei luopunut. Paaston aikaan kun oli tiistaiseuran kokous illalla Rian ja Nikolain luona, he alkoivat aikaisin aamulla leipoa vesirinkeleitä. Silloin tällöin, kun tiistaiseuran kokouksessa ei ollut paikalla kuin puheenjohtaja, sihteeri ja yksi jäsen, puheenjohtaja avasi virallisten asioiden jälkeen viinipullon. Sihteeri ja jäsen kumosivat lasin tai pari, puheenjohtaja ei voinut juoda, tietystä syystä. Juteltiin hirveästi, ja lopulta puheenjohtaja eli Nikolai kuskasi sihteerin eli minut Hirvikoskelle. Avuliaisuus oli kummallekin aviopuolisolle itsestään selvää. 

SNC10773.jpg

Kun Nikolai lähti tuonilmaisiin, ei Ria meitä hylännyt. 11 vuotta sitten sain taas kokea Rian halun auttaa. Olin sairaalassa viikon päivät. Ria ilmestyi paikalle tuota pikaa. Valitin hänelle itsesäälin vallassa, ettei minua kukaan sukulainen kävisi katsomassa. Ria vastasi salamannopeasti: "Minä voin käydä. Minulla on aikaa." Ja Ria kävi. Joka päivä hän tuli. Kun pääsin sairaalasta, hän toi minulle, liukkaan kelin aikaa kun elettiin, Nikolain liukuesteet. Nikolai ei enää niitä tarvinnut.

On vaikeaa ajatella meidän ortodoksien piskuista joukkoa Loimaalla ilman Riaa. Kun toivottavasti tulevaisuudessakin lähdemme retkelle, yksi itsestäänselvä mukaanlähtijä ei enää olekaan mukana. 

Viime kesänä, siellä Lammilla, juttelimme Rian kanssa omista elämänvaiheistamme. Kumpikin sanoimme, että nyt elämme elämämme parasta aikaa. Ihan varmasti Riakin oli joskus aiemmin elänyt parempaa aikaa, noin objektiivisesti ajatellen, mutta se ei olekaan mielestäni se tärkeä juttu. Tärkeää oli, että vielä melkein yhdeksänkymmenvuotiaana Ria eli joka hetkenä täyttä elämää. Hän ei haikaillut menneitä eikä odottanut ihmeitä tulevalta. Tämä asenne on jotakin sellaista, mihin joskus itse toivon päätyväni. Sama asenne kannatteli Mammaani melkein satavuotiaksi. 

31. tammikuuta Loimaalla pidetyssä Liturgiassa Ria ei ollut enää mukana. Liturgian jälkeen toimitettiin Rialle ja Nikolaille yhteinen muistopalvelus. Rukouksessa he olivat kumpikin läsnä meidän muiden joukossa. Olin surullinen. Samalla olin ja olen myös iloinen. Tuossa muistopalveluksessa minut jotenkin täytti varmuus siitä, että myös Ria ja Nikolai ovat iloisia nyt, kun saavat taas olla yhdessä. Kumpikin sai elää hyvän, pitkän elämän. He saivat nähdä lastensa ja lastenlastensa kasvavan. Riasta tuli vielä "Uroma". Varmaan he seurailevat hyväntahtoisesti meidän touhujamme täällä maan päällä. Emme mekään heitä unohda. Ei tuollaisia ihmisiä voi unohtaa.SNC10706.jpg

Saata, oi Kristus, lepoon palvelijaisi Rian ja Nikolain sielut,

siihen laaksoon, missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia,

vaan on loppumaton elämä!