1-IMGP2448.jpg

 

Joskus ammoisina 70-luvun päivinä olin taas paiskinut kesän töissä, luultavasti yliopistoa siivoamassa. Pesti oli loppunut elokuun päättyessä. Yliopiston lukuvuosi taas alkoi jossain vaiheessa syyskuuta. Joka tapauksessa minulle jäi lomapäiviä, ja niitä jäin tietenkin viettämään tänne mäkituvalle. Äitikin oli siirtynyt sorvin ääreen, mutta isä oli eläkkeellä, ja olimme kummatkin vapaita kuin taivaan linnut.

 

1-IMGP2411.jpg

 

Muistan ne päivät siitä, että ne olivat sumuisia. Muistan kävelleeni raitilla siinä kosteassa pehmeydessä. Olin tuskaisen tietoinen lomapäivieni vähäisyydestä. En varmaan osannut edes kuvitella, että joskus voisin elää täällä niitä sumuisia päiviä, eikä mikään velvollisuus olisi minua hätistelemässä pois.

 

1-IMGP2417.jpg

 

Nyt niistä päivistä on kulunut nelisenkymmentä vuotta.  Yhä vielä on sumua syksyisissä päivissä. Se on ollut aamusumua, joka jossain vaiheessa hälvenee. Vielä on ollut aurinkoakin. Ja lämpöä.

 

1-IMGP2412.jpg

 

Näissä päivissä on haikeutta. Kissani Inkeri on kyllä aamuntorkku, niin kuin minäkin. (Vaikka tiedämme, että se tapa talon hävittää.) Kun Inkeri sitten pyyhältää omille salaisille retkilleen, se siellä myös pysyy.Joskus se malttaa tulla hetkeksi sisälle päiväunille, mutta useimmiten se nukkuu missä nukkuu. En ikinä usko, että se pysyisi kaksitoista tuntia valppaana ja hereillä. Luulenpa Inkerin tietävän, että pahempaa on tulossa. On tulossa sateita, jotka jatkuvat ja jatkuvat. On tulossa kylmää, lunta ja pakkasta. Väistyvän kesän riemuista on otettava kaikki irti. 

 

1-IMGP2414.jpg

 

Näihin sumuisiin aamuihin ja päiviin, joista kesä vielä pitää hennolla otteella kiinni, liittyy apeutta. Enää ei näy minkäänlaisia auroja. Tuntuu, että niin kurjet, joutsenet kuin hanhetkin ovat jo kaukana. Vaan närhetpä ovat kovasti elinvoimaisia ja ärhentelevät pitkin päivää rajapusikoissa. Mustarastaita on vielä monia. Ne eivät tunnu välittävän Inkeristä tuon taivaallista. Iltana muutamana kissa tuli sisälle korvia myöten jossain töhkässä, jota sitten kumpikin yritimme putsata pois, kumpikin lajillemme ominaisella tavalla. Siis Inkeri nuolemalla ja tassunkäytöllä, minä kostealla rätillä. Heräsi siis kysymys, onko vielä räkättejäkin maisemissa.

 

1-IMGP2413-001.jpg

 

Oma mieleni askartelee siinä, millaisen lintujenruokkimissysteemin saisi rakennettua kaikkia osapuolia kunnioittaen. Tarkoitan tällä sitä, että linnut saisivat - turvallisesti - apetta, minä saisin iloa niiden seuraamisesta, Inkeri-kissa ei tietäisi niiden olemassaolosta yhtään mitään eikä orava saisi nakerrettua mitään viritelmää poikki. Tämmöisiä siis, talvisia ajatuksia. Huomenna pitänee lähteä kauppaan, kun on jo toista viikkoa edellisestä kaupassakäynnistä. Uskoakseni päädyn jälleen Honkkarin lintulautaosastolle. Voin sieltä jonkun rakennelman kaapata mukaanikin.

 

1-IMGP2442.jpg

 

Eilisiltana olin rannassa auringon juuri laskettua, kamera mukanani.  Kuu oli nousemassa, mutta rannassa sitä ei näkynyt; oli puiden takana. Osassa taivasta oli enemmän valoa, osassa vähemmän. Pilvet kulkivat omissa sfääreissään. Tiuraparvia oli liikkeellä, uskaliaimmat yksilöt hyppelivät pinnan yläpuolelle. Tuuli kierteli ja kaarteli. Se puhalsi milloin koillisesta, milloin kaakosta, milloin mistäkin. Vihurit läikittivät meren pintaa. Näitä kuvia nyt tarjoilen tässä.

 

1-IMGP2455.jpg

 

Ja loittoneva purjevene. Se etenee äänettömästi, pienenee, kunnes katoaa. Katoaa tosin vain rannallejääneen silmistä, sillä se jatkaa matkaa, minne jatkaa. Ja rannan eläjäkin jatkaa, missä jatkaa.

 

1-IMGP2423.jpg