IMGP2141.jpg

Kesä seitkytviis oli kuuma. Loson lähettämöön ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut. Kun aamuvuoron jälkeen kömpi syvistä kellareista maan pinnalle, jäivät silmät sisälle. Oli melkein sokea, ja helle iski vastaan kuin saunaan mennessä.  Loson portilla oli porttivahti. Kun työläiset olivat leimanneet kellokorttinsa ja lähtivät vapaalle jalalle, he joutuivat kulkemaan ahtaasta portista ja painamaan nappia. Jos syttyi punainen valo, piti mennä porttivahdin koppiin. Siellä tarkistettiin kassit ja pussit, jotta ei vietäisi ulos maksalaatikkoa sen paremmin kuin sisäfilettäkään. Minulla oli jo silloin ongelmia silmieni kanssa, vaikka hyvin näinkin. Kun olin tullut keinovalosta auringonpaisteeseen, en nähnyt minkävärinen valo syttyi. Yritin lukea ikkunan läpi porttivahdin ilmettä. Yleensä perässä tuleva kiireinen työläinen hätisti minut tarkastettavaksi, jos punainen oli syttynyt.

Oli käytäntönä, että lähettämössä sai hyödyntää rikkimenneiden pakkauksien sisältöä. Jos illalla jäätiin ylitöihin, sessio aloitettiin nakkien kuumentamisella. Jos lämmitettiin hernekeittoa, joukkoon viillettiin saunapalvikinkkua. Kukaan ei siis kieltänyt. Työnjohto oli tästä selvillä. Ruokalaan oli kielletty viemästä talon tuotteita. Se oli kielletty, ei kovinkaan paljon aikaisemmin, kun talon muut työntekijät olivat olleet lähettämötyöläisten eväistä kateellisia. Aika vapaamielistä, sanoisin. Niinpä minusta tuntui oudolta, kun joku kesätyökaverini kertoi, miten oli ottanut makkarapaketin, käynyt päivällä heittämässä sen aidan yli ja  myöhemmin poikakaverinsa kanssa hakenut paketin pois. No, saahan siinä jännitystä elämäänsä, jos sellaista kaipaa. Ja tietysti myös ilmaista, tosin varastettua, makkaraa suuhunsa, vieläpä poikakaverinkin suuhun.

 

IMGP2128.jpg

 

Työtoverit olivat todella mukavia. Joihinkin tutustuin paremmin. Yksi kesätyökavereista oli Raija. Kun joskus pääsimme iltavuorosta säälliseen aikaan, saatoimme yhdessä lähteä jonnekin istuskelemaan. Muistan, että kerran päädyimme jossain porukassa jokirantaan iltanuotiolle. Raijan kanssa törmäilimme toisiimme myöhemminkin yliopiston liepeillä. Kaikkein hauskinta oli, kun tapasimme naapurikylän postissa täällä mäkituvan maisemissa. Raija oli ostanut miehensä kanssa niiltä nurkilta talon. Parisen vuotta sitten tapasimme vielä Paraisilla marketissa. Posti ja pankki ja pikkukaupat olivat lopettaneet siellä naapurikylässä. Yhä edelleen siellä toimii Kauppa ja kapakka, joka on ainutlaatuinen, kaurismäkeläinen tunnelmaltaan. Mielellään siellä näkisi Kati Outisen tiskin takana.

Sitten oli vakituinen työntekijä, jonka luona kävin kylässäkin. Hän odotti tuolloin vauvaa. Käsittämätöntä, että se vauva on nyt 40-vuotias.

Monenlaista väkeä Losossa oli töissä. Mieleeni on jäänyt Antti-niminen. Antti oli keski-iässä, ja hänen tehtävänsä oli kuljetella laatikoita osastolta toiselle. Kun tapasin Antin ensimmäistä kertaa, vakituiset työkaverit kertoivat minulle, yliopisto-opiskelijalle, ilmi selvästi arvostaen, että Antti oli maisteri. Vielä nytkin näen mielessäni Antin kasvot ja ilmeen, kun hän kuunteli tätä selostusta. Voi sitä kiusaantuneisuutta. Mutta mitään Antti ei sanonut. Olin minäkin vaikea. Myöhemmin kuulin, että Antilla oli alkoholiongelma. Hän saattoi jäädä töistä pois ryyppyputken alettua, mutta palasi aina takaisin. Ja aina hänet otettiin. Ei taitaisi onnistua tänä päivänä yrityksessä näin liberaali henkilöstöpolitiikka sen paremmin kuin uunilämpimän herkullisen maksalaatikon syöminen, kun sitä sisältävä rullakko työnnettiin lähettämöön.

Loso oli paras kesätyöpaikkani. Sitten sorruin liialliseen itsevarmuuteen, kun oli aika hankkia seuraavaksi kesäksi työpaikkaa. Pidin itsestään selvänä, että pääsisin taas Losoon, kun olin siellä ennenkin ollut. Jätin soittamisen viime tinkaan. Mutta enpä päässytkään. Kaikki tarvittavat oli jo otettu. Olisinkohan sinä kesänä päätynyt kesähotelli Ikituuriin siivoojaksi.

IMGP2126.jpg