1-IMGP1840.jpg

 

Nyt aloitan semmoisella jutulla, joka ei kyllä yhtään sovi tähän mäkitupalaisideologiaan. Nimittäin. Parhaat tomaatit, jotka olen tänä vuonna syönyt, ovat olleet hollantilaisia miniluumutomaatteja. Toiseksi parhaat ovat olleet espanjalaisia miniluumutomaatteja.

Nyt syön tietenkin suomalaisia tomaatteja. Joku erä on ihan hyviä, mutta mutta.

Yleensä olen vältellyt talvitomaatteja, mutta kevään korvalla eksyin kaksi kertaa Lidliin, mikä ei yleensä ole kauppareittieni varrella. Siellä rohkaistuin ostamaan hollantilaisia terttutomaatteja, jotka olivat oikein hyviä. Sen jälkeen sitten ostin Koivulan S-marketista niitä hollantilaisia miniluumutomaatteja. Rapsakka kuori! Makeus!

Ehkä suomalainen ilmasto ei tomaatteja suosi.

 

1-IMGP2238.jpg

Viime vuonna kylvämäni unikot ovat kylväytyneet itsekseen. Tummia ovat.

 

 

Eilen olin puuhakas. Olin keskiviikkona käynyt Reko-Pargas  -jaossa hakemassa muun muassa tilaamani jauhot ja herneet. Siis vaikka keväällä sorruin ulkomaisiin tomaatteihin, muuten suosin hyveellisesti suomalaista. Jotta ei kävisi niin, että noin vuonna 2020 (jos eletään ja vaikutetaan, niin kuin äitini tapasi sanoa) heittäisin mainitut jauhot ja herneet jo hieman elähtäneinä pois, tartuin toimeen. Keitin viiden litran kattilallisen papusoppaa ja leivoin sämpylöitä. Onnistuin niin hyvin kuin minun yleensä on mahdollista. Mutta taas mutta.

En kauheasti hingu suolaa. Esimerkiksi en koskaan laita suolaa muuhun puuroon kuin ruispuuroon, koska sehän imeltyisi muuten. Muna ei kaipaa suolaa, eivät perunat, eivät kasvikset. Kalaan suola kuuluu. Suolakalaan se kuuluu vahvasti. Ja suola kuuluu leipään. Ja papusoppaan.

 

1-IMGP2244.jpg

Ringeblummat alkavat kukkia.

 

Aikoinaan Mamma opetti minua tekemään hapanleipätaikanaa. Sitten kun päästiin lähelle leipomisvaihetta, hän sanoi: "Pane reilusti suolaa. Ei siin muuten mittä makuu ol." Ja minähän panin. Ei ole leivässä mitään makua ilman suolaa. Vaikka maistaisi viisisataa kertaa, ei siihen mitään makua tule. Ei tule papusoppaankaan.

 

1-IMGP2230.jpg

Ukon tulikukka on nyt tässä vaiheessa, vuohenputkien hellässä huomassa.

 

Eli muuten olivat sämpyläni ja papusoppani hyviä, mutta maku puuttui. Niin muuten sanoi serkkuni Antti, joka on aina ollut huomattavasti rohkeampi kuin minä, kerran koulun ruokalassa. Muuten hyvää, mutta maku puuttuu. Hän sai jälki-istuntoa. Minulta menee luultavasti nyt muuten vaan maine. Tietenkin tarkoitukseni oli hyvä, suolaa pitää valistuneen ihmisen välttää. Pitääkö perinneruoissakin? No ei pidä! En minä papusoppaa joka viikko keitä. Minä saan heittää sinne suolaa niin kuin Simeoni Seitsemässä veljeksessä. En usko, että Simeonikaan vältteli suolaa, vaikka olikin muuten nuuka mies.

 

1-IMGP2247.jpg

Onneksi en tarvitse Halloween-kurpitsoja.

 

 

Ja sitten pääasiaan eli Inkeriin.

Inkeriä vaanii täällä nyt joku otus, jota se pelkää. Välillä se tulee kotiin haisten viemäriltä, eli se on piileskellyt siltarummussa. Välillä se tulee yöllä puoli kahdelta, aika vauhkona. Useammin se uskaltautuu liikkeelle vasta kun olen sammuttanut lukulampun, silloin se tulee viiden minuutin sisällä. Jossain lähellä se silloin kyyhöttää.

Merkillistä on sekin, että kissa on ruvennut käyttämään sisävessaa. Eikö se halua ilmaista reviiriään? Se on hyvin säikky, säpsähtelee pienimmästäkin, esimerkiksi jos käännän kirjan sivua turhan äänekkäästi. Auttaisinhan minä mielelläni, jos tietäisin, mistä on kysymys. Elämämme olisi paljon helpompaa, jos Inkeri suostuisi opettelemaan puhumaan.

Todennäköisesti täällä herrastelee siis joku vieras kissa. Minä en ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään tunkeilijaa, mutta aika paljon tulee oleskeltua sisätiloissa, mikä pitää surulla tunnustaa. Todennäköisesti tunkeilija liikkuu illalla näissä nurkissa, koska päivän mittaan Inkku käy tuon tuostakin ilmoittautumassa. Toivottavasti se on joku kesävieras, joka häipyy aikanaan muihin maisemiin.

 

1-IMGP2194.jpg