1-20160702_111832.jpg

Valmu. Itsekseen kylväytynyt.

 

Akallahan on vastenmielinen tapa sortua silloin tällöin kuvailemaan yksityiskohtaisesti henkilökohtaista elämäänsä, joka ei totisesti julkisuuden valokeilan säihkettä kaipaisi.

Tämä näin alkupalaksi. Herkimmät voivat nyt siirtyä lukemaan kivampia sivuja, joita internet on pullollaan. Ei siinä ole mitään häpeämistä. Realismi nyt vaan on vaativaa lukijallekin. Kyllä se luontoa kysyy, kun akka alkaa tehdä paljastuksia. Oletan, että tässä vaiheessa mukana ovat enää lukijakuntani valioyksilöt, jotka kyllä kestävät yhtä ja toista. Ovat kenties kiertäneet muutakin kuin tahkoa ja muutenkin tutustuneet maailmakirjallisuuden valioihin. Kestät sinä tämänkin.

 

1-20160628_132629.jpg

Inkerin isompi vesikuppi.

 

Lähtökohta on tällä kertaa se, että akka on saanut palautetta ulkoisesta olemuksestaan. Eikä, Herra paratkoon, mitään myönteistä palautetta. Akka on kuulemma liian huoleton näiltä osin. Tästä kuitenkin käy ilmi kaksi seikkaa, jotka ovat kunnossa. Ensiksi: Kissaa ei ole arvosteltu. Se olisikin ollut vakava paikka. Sitä akka ei olisi niellyt. Inkeri on äärettömän huolellinen, mitä tulee sen ulkonäköön. Turkki on loistavassa kunnossa. Akka harjaa pois punkit, jos harjaa, ja Inkeri hoitaa viimeistelyn. Kissa on sanomattoman kaunis ja tietää sen itsekin. Siitä tulee olemukseen tiettyä itsevarmuutta. Toiseksi: Akan sisäiseen kauneuteen ei puututtu. Ei, en suostu ajattelemaan, ettei sellaiseen voi puuttuakaan, mitä ei ole.

 

1-20160628_132633.jpg

Tämä voisi olla Miss Cat Fitness -kisoista. Tarkkailkaapa Inkerin lihaksistoa. Mutta, kuten kaverini sanoi, on Inkerin treeniohjelmakin vaativa ja ainutlaatuinen. Inkku teki silloin itseään tykö oikein kunnolla: kirmaili tammessa ja hyppeli oksalta toiselle kuin orava.

 

Tulipa taas sellainen aamu, jolloin piti valmistautua lähtemään oikein isolle kirkolle, Turun hyvään kaupunkiin. Muistin saamani kritiikin ja päätin tehdä asialle jotakin. Suoritin perusteellisen tonkimisen kaapin hyllyillä, ja sen seurauksena vasemmassa kädessäni oli kiharrin ja oikeassa vaaleanpunainen tölkki, josta voi spruutata ulos vaahtoa. Vaahto levitetään hiuksiin ja sitten kihartimella loihditaan tukkaan lumoavia pehmeitä kiharoita, joita tuuli vallattomasti tuivertaa, kun juosta tömistelee kalliolla, jolta avautuu mykistävän kaunis merinäköala niin pitkälle kuin silmä siintää. Tauno Palo loikkii miehekkäissä isännänsaappaissaan piikatytön perässä. Kamera seuraa, kun tuulitukka lankeaa männynjuureen, joka salakavalasti on ilmestynyt kiemurtelemaan kallion pinnalle. Onneksi pehmeä sammal ottaa vastaan hätääntyneen sankarittaren, joka ei kaatuessaan satuta itseään. Mutta kavala isäntä Tauno Palon hahmossa loikkaa kuin leijona hätääntyneen karitsan kimppuun. Onneksi kamera siirtyy kuvaamaan taivaalla kiitäviä pilviä, joten emme joudu seuraamaan vastenmielisen kuvaelman etenemistä.

 

1-20160702_111733.jpg

Missä humala?

 

Tässä vaiheessa siirryin päiväunelmistani peilin ääreen. Silmäilin siinä kiharrinta ja muistin, miten olin tullut ostaneeksi sen jouluaattona joitakin vuosia sitten. Olin kuivannut tukkaani, kun yhtäkkiä leimahti, valot sammuivat ja nenääni kantautui palaneen inha haju. Kiharrin oli mennyt rikki ja tehnyt sen komeasti aiheuttaen viime töikseen oikosulun. Vaihdoin propun eli sulakkeen eli varokkeen ja lähdin ostamaan uutta kiharrinta. Kun palasin parkkipaikalle ikiomaan ruutuuni, Turun Tuomiokirkon kello löi kahtatoista, rankkasade rummutti autonkattoa ja muutaman sekunnin kuluttua Suomen Turku julistaisi joulurauhan. Ikimuistoinen tilanne. Yleensä olen jouluaattona jo tässä vaiheessa ykkösiin pukeutuneena istunut television edessä, ja joulupuuro on ollut levittämässä kutsuvaa tuoksuaan keittiön hellalla. Tukka on tietysti ollut hyvin, ilman muuta.

 

1-20160630_120059.jpg

Maalaisten tontit.

 

Kumarruin työntämään töpselin pistorasiaan, hurautin kihartimen käyntiin ja aloin kiertää ensimmäistä suortuvaa kihartimen ympärille. Alkoi ihan naurattaa, kun muistin tilanteen vuosien takaa. Olin silloin vielä töissä. En ole koskaan oppinut föönäämään tukkaani. Olin kuitenkin tullut ostaneeksi pyöreän ohuen harjan ja ajattelin nyt opetella. Minulla oli tiukka permanentti, ja tukkani oli aika pitkä. Aloin pyörittää neljäsosaa hiuksistani harjan ympärille. Sitten föönistä kuumaa tuulta päälle. Pyöritin harjaa auki. Ei onnistunut. Harja roikkui korvallisellani, eikä suostunut hievahtamaankaan. Itku ei ollut kaukana, sillä aika kului. Lopulta soitin työtoverilleni, joka riensi avuksi. Päädyimme siihen, että harja oli leikattava irti hiuksista. Niin tapahtui. Sitten ajoimme peräkkäin Metsämaan koululle. Soitin ensimmäisellä välitunnilla kampaajalle, kerroin tilanteen, ja kampaaja vastasi, että ensimmäinen vapaa aika on kahden viikon kuluttua. 

 

1-20160630_120122.jpg

Ylösostajien tontit. Kovin on hiljaista torielämä nykyään. Kalatontteja en viitsinyt edes kuvata.

 

Kiharrin hurisi ja ihmettelin, miksi kampaaja ei ollut joustanut yhtään ja minä olin suostunut odottamaan enkä ollut yrittänyt toiselle leikkurille. Kampaajauskollisuus on ihmeellinen asia. Haparoin vipstaakia, joka vapauttaisi kihartimen pyörimään ja hiukset pääsisivät pinteestä. En löytänyt. En muistanut, kuinka kiharrinta käytetään, sillä en ollut tarvinnut sitä aikoihin. Nyt tukkani on entistäkin ohuempi eikä permanentattu. Pystyin repimään hiukset irti muutama kerrallaan. En joutunut käyttämään saksia. Kovinkaan hoidetun oloinen en tosin ollut, kun lopulta päädyin Turun kauppatorille.

Jotkut asiat eivät muutu. Ei sekään, että tallustelin torilta kirjakauppaan. Kirjat eivät arvostele ostajansa ulkonäköä. Ne vain maksavat.

 

1-13499732_10207941601430599_2068275106_

Juhannus on muisto vain. Mutta tosi kiva muisto. Kakku ja kuva: Ipa.