20150218_113130.jpg

Akan lennon pituus on nyt määritelty. Se on vielä lyhyempi kuin kanan. Akan ei tarvitse edes nousta siivilleen; riittää, että akka heilauttaa aavistuksen verran koipeaan ilmassa, ja jo paukkuvat polven nivelsiteet.

Otan tämän oppituntina. On tainnut ajatus mennä turhan vallattomaksi. Ruvetaan siis rauhoittumaan.

Tiistaina olin hoitamassa asioita Paraisten hyvässä kaupungissa, jossa uskallan jopa pysäköidä autoni jonnekin. Sitten kävi niin kuin yllä kerroin. Kipu oli sen verran kova, että taju oli mennä. Saattoi siinä olla pelästykselläkin osuutensa. Pian oli ympärilläni neljä avuliasta paraislaista rouvaa. Siellä ei kyllä jätetä avuntarvitsijaa huomiotta. Minulle kiikutettiin kaupasta tuoli ja ambulanssi hälytettiin paikalle. Ystävälliset ensihoitajat tarkastivat tilanteen, huomasivat, että ei tarvitse kiidättää akkaa välittömästi tohtorille. Heidän kanssaan pääsin vielä autollenikin, kun olivat kuulemma kuitenkin menossa siitä ohi. Minua talutettiin kahta puolta, pääsin autooni ja ajoin ongelmitta Turkuun.

Tein sen virheen, että menin vielä kauppaankin. Kipu äityi todella kovaksi, käveleminen oli vaikeaa. Pääsin kuitenkin kotiin, autosta löysin kävelysauvan tueksi.

20150217_222814.jpg

Virkaatekevä sairaanhoitaja Inkeri valmistautuu verenpaineen mittaukseen. Johto pitää suoristaa.

 

Ilta oli rankka, joskin ystävien ja kylänmiesten myötätunto lohdutti. Hyvää kreikkalaista kuussataista Buranaa otin ja voitelin koipeni Mobilatilla. Tuin jalkani tyynyillä mahdollisimman hyvään asentoon ja nukuinkin monta tuntia.

20150217_222944%20%282%29.jpg

- Ohhoh, nyt ovat potilaan paineet aika ylhäällä. Suosittelen proteiinipitoista ravintoa, hiilareita ei tarvita. Liikunnaksi potilas voisi itse metsästää ravintonsa ja puissakin voisi kiipeillä. Kyllä ne paineet sieltä alas tulevat. Tsemppiä!

 

Aamulla sitten ajattelin, että parasta kuitenkin käydä näyttämässä polvea.

Terveyskeskuksesta sain ajan jo vähän yli kymmeneksi. Ensin tutki sairaanhoitaja tilanteen ja kutsui sitten päivystävän lääkärin paikalle. Tohtori lähetti röntgeniin, ja kun tulin takaisin hoitajan luo, ilmestyi paikalle saman tien lääkärikin. Röntgenlääkäri oli jo ehtinyt lähettää lausunnon, jonka mukaan murtumia ei ole. Tohtorilla oli mukanaan E-reseptikopio. Harjaantunut äidinkielenopettajan ja erityisopettajan silmäni havaitsi heti, että tohtori, koulutoverini muuten, oli määrännyt minulle tabletteja polvimammakivun hoitoon. Hykerrytti, kun ajattelin, mitä sukulaismies diagnoosista saattaisi lohkaista.

Sitten tohtori määräsi teippausta. Sain itse valita teipin värin. Päädyin taivaansiniseen, sillä ulkona paistoi aurinko ja talitintit lauloivat tityytä. Hoitaja kysyi vielä, haluaisinko kepit. Tietysti halusin, käveleminen on hankalaa. Tukihoitona lepoa viikonlopun yli. Maanantaina minun on heitettävä kyynärsauvat nurkkaan ja ruvettava liikkumaan pelkästään omin jaloin. Mutta eläkeläisenäkin iloitsen siitä, että saan lääkärin määräyksestä vain olla: lukea, kirjoittaa akkamaisuuksia, tehdä mitä tykkään, siis semmoista, mihin ei tarvita jalkoja. Aloitin tämän vaiheen kunnon iltapäiväunilla.

Mutta nyt menin jo asioiden edelle. Könkkäsin kepeilläni Kaupunginsairaalan puolelle ja nautin kanttiinissa puoli litraa kevytlimsaa. Kauhea jano oli tullut kaikesta kulkemisesta. Kanttiinissa piti taas vaivihkaa kaivaa kännykkä esille, ja kuvata mielenkiintoinen ohje.

20150218_114036.jpg

Tai itse asiassa, ohjehan on todella järkevä. Mielikuvitustani jäi kuitenkin hämmentämään se, että joku varmaan oli posliinikuppinsa roskiin paiskannut. Ei kai muuten tuollaisia ohjeita pitäisi antaa. Liikaa Heseä? Tulivat myös mieleen vallattomat pojannassikat yläkouluajoilta. Nämä koltiaiset päättivät kerran piristää päiväänsä lykkäämällä pianon jyristelemään rappusia alas koulun yläaulasta. Asiasta kuultuina he vain ilmoittivat, että ei sitä ollut kielletty koulun järjestyssäännöissä. 

Raahauduin keppieni varassa vielä apteekkiin lääkeostoksille. Sitten olin taas valmis soittamaan taksin kotimatkaa varten. Molemmat taksinkuljettajat, myös menomatkan hoitanut, olivat iloisia ja ystävällisiä. Olin vähän etukäteen huolestunut siitä, miten he suhtautuisivat kyytien lyhyyteen. Mielenkiintoista tarinaa kuulin harmaan talouden ajalta ennen taksien tietokoneita, jotka rekisteröivät jokaisen ajon. Saattavat 70- ja 80 - luvuilla rahaa tahkonneet kuskit olla nykyisin onnettomia eläkeläisiä. Elleivät ole sitten palanneet töihin yli seitsenkymppisinä; eläkekertymähän jää pieneksi, kun tulot ovat jokseenkin olemattomat. Palkitsin kuljettajat olemalla ottamatta puheeksi kyytejäään valitsevia suhareita.

Pientä tilannekomiikkaa oli ilmassa TK:ssa, jos oli tragiikkaakin. Seurasin mielenkiinnolla lääkäriä, ihan kypsässä iässä olevaa, joka palloili röntgenin vastaanotossa. Tietokoneen takana istui hoitaja, joka naputteli kiivaasti konettaan. Lääkäri lähestyi paperin kanssa, jota yritti näyttää hoitajalle. Lääkäri kysyi: - Mikä toi on? ja osoitti sormellaan jotakin kohtaa paperissa. Hoitaja vilkaisi paperia sadasosasekunnin ajan, sitten katse palasi koneelle, naputus jatkui, ja hoitaja yskäisi suustaan: - Se on sydän. Tälläkin hetkellä mietin, mistä mahtoi olla kysymys. Ajatus, että lääkäri ei tunnista sydäntä, huvittaa melkoisesti. Mahtoikohan tämä lääkäri tulkita röntgenkuvat minun polvestani? Tunnistikohan hän, mistä ruumiinosasta oli kysymys?

On aika listata parin viimeisen päivän hyvät ja huonot puolet. Oli sanomattoman typerää heilutella jalkansa kulkukelvottomaksi. Pahimmassa tapauksessa polvi vaivaa loppuikäni. Eilen en päässyt tapaamaan ystäviä, tätä tapaamista olin kovasti odottanut. Viikonloppuna on hautajaiset, joissa todella olisin halunnut olla mukana. Hyvästeltävänä on vanha ystävä Loimaalta. Yksi sovittu vierailukin jää tekemättä. Kevät lähestyy. Kohta pitäisi olla kääntämässä maata mäkituvalla. Miten se onnistuu, kun molemmat polvet ovat kipeät?

Sitten hyvät puolet. Olen näissä jutuissa kirjoitellut katkeria sanoja Turun TK:sta. Nyt sain tai jouduin tutustumaan akuuttihoitoon. Se toimi nopeasti, täsmällisesti, määrätietoisesti ja potilaan huomioon ottaen. Kaikki kohtaamiset hoitohenkilökunnan kanssa olivat hyviä. Aivan erinomainen oli sairaanhoitaja, jonka kanssa eniten oli tekemisissä. Hän oli ammattitaitoinen, ystävällinen ja huumorintajuinen. Olin vaikuttunut lääkärin ja hoitajan yhteistyöstä. Siinä kaksi kokenutta ammattilaista hoiti työnsä hienosti yhdessä.