Oli sunnuntai ja kolmas heinäkuuta. Vuosi oli 1988. Olin äärettömän väsynyt. Oli kaunis kesäinen päivä ja viruin puutarhakeinussa. Äiti lähti lopulta hakemaan ylhäältä postilaatikosta Turun Sanomia laitettuaan ensin ruoan ja tiskattuaan. Portilla hän kääntyi vielä katsomaan minua, enkö todella hae lehteä. En sanonut mitään. En jaksanut.

Illalla raahauduin linja-autolle ja lähdin Turkuun. Gradu oli edelleen tekeillä, pakko sitä olisi yrittää jatkaa. Yöllä oloni oli huono. Makasin lopulta lattialla, kun missään ei ollut hyvä olla. Valvoin yön. Joskus aamuyöstä sain päähäni panna kuumemittarin kainaloon. Melkein 39 astetta. Muistin aiempina päivinä aivastaneeni silloin tällöin rajusti, vaikka oli paahtava helle.

Seuraavana päivänä tilasin taksin ja lähdin takaisin tänne Mäkituvalle. Sain luvan unohtaa gradun; sain luvan olla vaan Mäkituvalla ja sairastaa. Kuume alkoi olla nelissäkymmenissä. Joskus harvoin yskäisin syvältä ja kumeasti. Lima oli melkein mustaa.

 

 

Alkoi hirvittävä päänsärky, yksi pahimmista elämässäni. Otin särkylääkkeen, joka laski kuumetta vähän kuudeksi tunniksi. Sitten se pompahti taas neljäänkymmeneen tai lähelle sitä. Ei tullut mieleenkään mennä lääkäriin, koska ei tarvinnut lähteä töihin. Kun oli kulunut viisi päivää ja kuume valvottanut viisi yötä, ajattelin toisin. Pyysin äitiäni käymään kysymässä naapurilta, voisiko tämä viedä minut aamulla autollaan muutaman  kilometrin päähän tienhaaraan, josta pääsisin Turkuun. Tajusin, että nyt pitäisi päästä lääkäriin. Minulla oli hallusinaatioita, joista muistan vielä sen, että palleani sisällä oli radio. Se oli niin hauskaa, että jäi mieleen.

Naapurini Wales vei minut muitta mutkitta Turkuun asti ja lupasi odottaa, kunnes selviäisin lääkäristä. Sellaisia naapureita täällä on. Turussa soitin Pulssiin, kännyköitä ei vielä ollut, ja sain välittömästi ajan. Pulssi oli lähellä, ja pian istuin lääkärin vastaanotolla. Lääkäri oli minua hieman vanhempi nainen, joka katseli minua viisailla ja intensiivisillä silmillään. Kerroin vaivani. Lääkäri kuunteli keuhkojani ja lähetti minut röntgeniin. Kävin siellä ja sain heti käsiini kuvakuoren ja röntgenlääkärin lausunnon. Istuin kuori sylissäni odottamaan, kunnes päädyin jälleen lääkärille. Hän kysyi, olinko lukenut lausunnon. En ollut. Lääkäri katseli kuvia. Hän sanoi haluavansa aina itse katsoa, näkeekö kuvissa ongelmia. Nyt hän näki sen mikä oli lausunnossakin. Keuhkokuume.

Sairastin pitkään. Palasin uudelleen Pulssiin, mutta nyt tiesin, kenen vastaanotolle halusin. Keuhkokuumeesta alkoi tulehduskierre, joka jatkui koko syksyn ja talven. Jälkiyskä valvotti minua kuukausia. Välillä en pystynyt hengittämään makuulla, vaan minun oli istuttava yötkin, kun keuhkoputkentulehdus oli niin ankara. Aina palasin samalle lääkärille.

Syksyllä raahasimme äitini kanssa kaatamiamme pajunrankoja mäkeä ylös. Käännyin vähän ärtyneenä katsomaan, miksi työ ei sujunut. Äiti katsoi minua kummallisen särkyneesti hymyillen. Tajusin, että nyt ei kaikki ollut oikein. Annoin rangan pudota ja autoin äidin istumaan. Sanoin myöhemmin, että nyt oli äidinkin aika mennä lääkärille. Sanoin, että äiti varmasti pitäisi minun lääkäristäni. Niin hän pitikin. Vasta 2006, kun äidin oli aika mennä vanhainkotiin, lääkäri vaihtui.

 

 

Minä elin vaikeita vaiheita elämässäni. Oli aika, jolloin soitin usein aamuisin lääkärilleni. Hän pumppasi minuun uskoa ja voimia, niin että taas kerran jaksoin lähteä töihin. En uskaltanut jäädä sairauslomalle, koska pelkäsin, että siltä sairauslomalta en koskaan palaisi takaisin.

Kerran lääkärini sanoi, että on kiinnostunut homeopatiasta. Tiesin suunnilleen, mistä oli kysymys. Lääkäri kysyi, haluaisinko kokeilla. Tietysti halusin. Ei ollut puhettakaan, että koululääketieteen tarjoamat lääkkeet, antibiootitkaan tarvittaessa, olisi jätetty pois. Äitini sai tarvitsemansa sydän- ja verenpainelääkkeet. Pari ystäväänikin lähetin tälle lääkärille. Toinen oli vakavasti sairas, eikä olisi millään halunnut kortisonilääkettä, joka oli ainoa oireita helpottava lääke. Tälle ystävälleni lääkäri sanoi erittäin painokkaasti, että ystäväni oli otettava kortisonilääkkeet käyttöön. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Näin tapahtui.

Aika kului ja lääkärini alkoi olla yhä enemmän julkisuudessa. Hän puhui vaihtoehtoisista hoidoista, homeopatiasta lähinnä, oman kiinnostuksensa perusteella. Hän oli älykäs ja itsevarma; karismaattinen ihminen. Hän sai kantaa sen raivon, minkä tuo h-sana joissakin ihmisissä herätti. 

 

Inkeri alkaa löytää elämäniloa.

 

Lääkärini nimi oli Liisa Sulkakoski. Nyt hänen kerrotaan kuolleen. Halusin kirjoittaa oman näkemykseni Liisa Sulkakoskesta, koska muunkinlaisia juttuja on liikkeellä. Tietysti kerron tässä jutussa enemmän itsestäni kuin Liisasta. En ole aina ollut samaa mieltä hänen kanssaan; ei hän koskaan ole ollut minulle mikään jumala eikä pyhä ihminenkään. Hän on ollut potilailleen intohimoisesti omistautunut lääkäri, joka on ainakin minuun pystynyt siirtämään osan omasta elämänvoimastaan ja tahdostaan; laajasydäminen ihminen, joka teki rakastamaansa työtä väsymättä.

Kerran kerroin hänelle vähän arkaillen, että olin hakeutunut toisen lääkärin hoitoon. Sanoin, että minusta tuntuu, kuin olisin ollut uskoton. Liisa nauroi iloisesti ja sanoi, että turhaan moisia tunnen. Hänkin haluaisi vastaavalle lääkärille, mutta koskaan ei ollut aikaa.

Olen kiitollinen siitä, että tiemme Liisa Sulkakosken kanssa saivat ristetä silloin kauan sitten. En edes halua ajatella, miten olisin joissakin elämäni vaiheissa selvinnyt ilman häntä. Nyt ovat molemmat minulle tärkeät lääkärit lähteneet tästä ajasta.  Uskon, että minunkin on aika päästää irti; jaksettava ilman heitä; tukeuduttava siihen, mitä he minua auttoivat itsestäni löytämään.

Olkaa iäti muistetut!