Yhdeksi odotteluksihan tämä on mennyt. Mitä se Sofia oikein meinaa? Eikö se meinaa ollenkaan synnyttää? Victoriahan hoiti tämänkin asian säntillisesti just silloin kuin piti. No, enhän minä tosissani Sofiaa moiti. Kunhan nyt mainitsen. Enkä vertaile. Mahtaisikohan huominen olla ratkaiseva päivä? Maanantai ja kaikki. Maanantaisinhan tapahtuu usein merkittäviä asioita. Esimerkiksi minä aloitan huomenna, maanantaina, laihduttamisen. Veikkaan kuitenkin, että Sofia on nopeammin entisissä mitoissaan kuin minä. Sehän on niin paljon minua nuorempi. Ja kun oikein asiaa pohdin, en oikein tiedä, mitkä ovat ne entiset mitat, joihin minun pitäisi päästä. Tietääkseni en ole edes raskaana, synnyttämisestä nyt puhumattakaan.

Koko armaan päivän olen virkannut. Onneksi oli aika sateinen ja suhmurainen päivä, ja saatoin siis lintsata ulkotöistä hyvällä omallatunnolla. Olen nyt koukussa virkkaamiseen. Minulla on selkeä sopimus itseni kanssa: virkkaan ensimmäiseen virheeseen saakka. Olen jopa noudattanut tätä sopimusta. Ei ole mitään mieltä virkata ja purkaa ja virkata ja purkaa. Kun olin sen tänäisen virheeni tehnyt ja purkanut hampaita kirskutellen mittavan määrän kovan työn tuloksia, päätin, että se oli nyt tässä. Niskatkin olivat aika jumissa. Tein hyökkäyksen ulkohommiin. Narskuttelin villiksi ryöpsähtäneitä puskia poikki. Käytin tähän työhön Fiskarsin oivia työkaluja, en hampaitani, jos joku ehti jo niin luulla. Hammaslääkäri kielsi minulta eilen kaiken ylimitoitetun pureskelemisen. Ei saa haukata omenaa eikä porkkanaa. Purukumia saa jyystää korkeintaan viisi minuuttia kerrallaan. Stressiä ei saa tulla. Yöllä ei saa kirskutella hampaitaan. Täytyykin muistaa sanoa Inkerille, että se herättää minut heti, kun yöllinen kirskuttelu alkaa. Kuten ehkä yllä kirjoittamastani huomaa, eipä älynnyt hampilääkäri kieltää virkkuun purkuun liittyvää kirskuttelua! Heh! Mutta sade alkoi onneksi aika nopeasti, joten eipä ulkohommia tarvinnut kauan tehdä, palatakseni asiaan.

 

Tällaisessa seurassa viihtyy.

 

Viikolla on ollut mukavia, kauniita päiviä. Vanhana hapannaamana olen ollut melkeinpä hämilläni, kun mieli on ollut selvästi iloinen. Tällaisessa ilonpuuskassa kätkin kolme pussia porkkanansiemeniä maahan. Perunamaatakin käänsin pari neliötä. Lisäksi minulla on menossa ainakin omasta mielestäni mielenkiintoinen kokeilu. Se on tällä hetkellä tällaisessa vaiheessa:

 

Tästä lähdetään!

 

En ole toistaiseksi langennut tähän kuoppaan, ehkä siksi, että en ole sitä kenellekään erityisesti kaivanutkaan. Voi olla, että syvennän kuoppaa jonkin verran aiottua syvemmäksi. Täällä Mäkituvan mailla tapahtuu nimittäin sentyyppisiä ihmeitä, jotka eivät olisi mitenkään väliksi. Tuossa puolen viikon maissa, hallitsemattomassa ja perusteettomassa ilonpuuskassani nimittäin löin pihalla käsiä yhteen ihastuksesta. Tulppaaninlehdet tunkivat tomerina maasta, ja pitkästä aikaa oli siis odotettavissa tulppaaneja kukkiviksi asti. Seuraavana aamuna kiirehdin taas läiskyttelemään käsiäni tulppaanitanhuville, mutta tällä kerralla ei ilonhuutoni kajahtanut honkien keskellä. Ei sitten yhtään ainoaa tulppaania missään! Joko olin nähnyt unta tai sitten Tapion karja oli käynyt syömässä mehevät tulppaaninalut suihinsa. Tapion täkäläinen karja koostuu viiden peuran rosvojoukosta, joka majailee naapurin tontilla ja sieltä siis tekee raukkamaisia ja röyhkeitä ryöstöretkiään viattomien naapurien alueille. Mutta minäpä kaivan syvän ja laajan kuopan. Peuranpyyntikuopan! Sitten kun se rosvosakki killittelee sieltä kuopan pohjalta avuttomana, lähetän Inkerin neuvottelijaksi. Vasta sitten ne pääsevät pois kuopasta, kun lupaavat olla kiltisti. Inkku on kova neuvottelija, luulen. 

 

En sitten millään osannut kuvata sitä valoa, joka säteili näistä tuomensilmuista. (Tuomi ei taida maistua erityisen hyvältä peuran suussa. Tulppaania ei mikään voita. Mur!)