Kävin vaivihkaa poistamassa edellisen juttuni otsikosta merkinnän 1/2. Se tarkoitti osittain puolikasta. Piti alun perin kirjoittaa toinen tarina marraskuun hyvistä puolista.

Ensimmäisestä jutusta sukeutui juttua FB:ssa. Lainaan yhtä kamuani sieltä, kun hän sanoi pitävänsä syksystä, myös loka- ja marraskuusta: "Tämä on rauhoittavaa aikaa".

Niinhän tämä on. Ainakin eläkeläiselle. Väsymys ei haittaa, kun on mahdollisuus levätä niin paljon kuin ikinä haluaa, eivätkä koe- ja kirjoitelmapinot väijy uhkaavina ja haastavina kaikilla vaakasuorilla pinnoilla.

 Lauantaina oli +2 astetta lämmintä, ja mukava syyspäivä. Asensin uurteilla varustetun calvados-pullon korkin huolellisesti asianomaiseen paikkaan sähkösahassa ja tartuin toimeen. Toisin sanoen nostin kovasti kärsineen kevytpeitteen lautakasan päältä ja huomasin, että olivatpa laudat märkiä. Niitä ei voisi sisälle viedä. Sahasin muutaman laudan, hanskat kastuivat välittömästi. Oikea etusormi, jonka tehtävä on painaa sitä namiskaa, joka pitää sahan käynnissä, tuli kylmässä ja märässä niin kipeäksi, että ajattelin: tämä oli nyt tässä. (Tuota edellistä virkettä olisi sivumennen sanoen ollut hauskaa analysoidan yläkoulun suomentunnilla, siis open mielestä hauskaa.)

Peitin  uudelleen jo litimärän lautakasan, nostin sahapukin sisälle ja putsasin sahan. Samaan syssyyn kumosin viimeisistä kukkaruukuista mullat pois ja kannoin ne sisälle.

Lauantain ja sunnuntain jatkoin näitä viimeisiä ulkotöitä: Tyhjensin huusin nestesäiliön ("neste"!), saunasta vedet ja tuhkat, lukitsin vajan, Paulin ja alustan. Entä kellari?

Maanantaina eli eilen täytin pari kassia ja salakuljetin ne autoon, kun kissa oli liesussa. Kun Inkeri sitten tuli sisään, nostin sen syliini ja yritin sijoittaa koppaan. Yritykseksi se jäikin. Inkeri potkaisi treenatulla koivellaan boxin nurin, ja sitten ei ollutkaan enää mitään tehtävissä.

Teeskentelin, ettei tässä nyt mitään, ja siirryin sängylle loikoilemaan näennäisen rauhallisena  ja muka kirjaa lukemaan. Inkeri seurasi perässä. Annoin sen nukahtaa kunnolla. Sitten nousin, Inkeri tietysti heräsi heti ja lähti liikkeelle. Silloin nappasin katin syliini, kovetin luontoni ja tungin kissaparan koppaan. Äkkiä vielä takki niskaan ja liikkeelle.

Jätin kuitenkin kopan kissoineen hetkeksi terassille, kun hain roskapussin mukaan. Silloin Inkeri hermostui. Mahtoikohan se  ajatella olevansa nyt alttiina kaikille ulkomaailman vaaroille, kun ei pääse minnekään pakoon vankilastaan?

Matkaan meni totutut 25 minuuttia. Sen aikana selitin Inkerille, että aamulla oli kaksi korppia ilmestynyt leijailemaan ja ronkkumaan mäkituvan taivaalle. Ne sanoivat, että nyt teidän on lähdettävä. Pyytelin vähän Inkulta anteeksi, että kuuntelin korppeja, joita kissa ei varmaan juuri arvosta, lintuja kun ovat.

Tämän toisen mäkituvan eteisessä avasin sitten kuljetuskopan. Inkeri istui paikallaan kolme pitkää sekuntia ja arvioi tilannetta. Sitten se hypähti lattialle, otti muutaman määrätietoisen askeleen ja rupesi tarmokkaasti raapimaan nahkasohvaa.

Huokaisin helpotuksesta. Kaikki oli kunnossa.

IMGP1135.jpg