1-SNC11083-001.jpg

 

Tänään lehdet kirkuvat Turun Kaupunginsairaalan suljetun vanhuspsykiatrisen osaston potilaiden kohtaloa. Ruumiin pahoinpitelyä: väkivaltaa, paiskomista, riuhtomista. Mielen pahoinpitelyä: lääkitsemistä liikkumattomaksi, nukkuvaksi, tajuttomaksi. Nöyryyttämistä. Ja kun tällaisen potilaan suu avautui avunpyyntöön, se suljettiin vähättelemällä; selitettiin dementialla, psykoosillakin.

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni vanhojen ihmisten keskellä. Kun synnyin, isäni oli lähes viidenkymmenen eikä äitikään enää mikään tytönhupakko. Äitini hoiti isän äidin, isoäidin, kotona vuodepotilaana, kun minä olin alta kymmenen. Jonkun viikon isoäiti ehti olla Kaupunginsairaalassa, vai olikohan se vielä silloin Kunnallissairaala. Sitten isoäiti kuoli, 86-vuotiaana. 

 

1-1-20140618_224557.jpg

Isoäiti.

 

Mamma, äidinäiti, eli pitkän terveen elämän. Hänen elämänsä oli raskas, mutta vanhuutta kohden se muuttui aina vaan paremmaksi. Vaivaistaloon hän ei halunnut, mutta suostui lopulta, ja kuoli sitten 99-vuotiaana.

Heidän miehensä olivat kuolleet jo kauan, kauan sitten.

Setäni vaimo eli myös yli 90-vuotiaaksi. Hän oli äärimmäisen säästäväinen nainen, joka oli omalla raskaalla työllään siivoojana koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Hän testamenttasi koko omaisuutensa eräälle yhdistykselle, joka oli kai perustettu ajamaan tietyn potilasryhmän etuja täällä Lounais-Suomessa. Täti oli sairastanut asianomaisen taudin ja sairastui siihen vielä uudelleen elämänsä lopulla. Hän oli tehnyt testamenttilahjoituksen, koska kuvitteli, että saisi viettää viimeiset päivänsä yhdistyksen saattohoitokodissa. Ei saanut. Hädissään hän Kaupunginsairaalan sisätautiosastolla pyysi, että soitettaisiin ja kysyttäisiin, koska hän sinne pääsisi, niin kuin oli luvattu, ja niin kuin hän oli ymmärtänyt sovitun. Vaikka kuinka soitettiin ja kyseltiin, ei vaan ollut tilaa. Kaupunginsairaalassa hän kuoli, en enää muista, oliko huoneessa 4 potilasta vai enemmän; rauhattomia dementikkoja. Täti pysyi viimeiseen asti ajattelultaan veitsenterävänä, niin kuin sanotaan. Yhdistys järjesti hautajaiset. Yhdistyksen tiedottaja, pappi, siunasi hänet hautaan. Meitä oli kaksi, pikkuserkkuni ja minä, jotka olimme kertoneet tädistä papille. Se ei kelvannut tiedottajalle, vaan hän oli kuunnellut potilashuoneen dementoituneen vierustoverin tyttären puheita. Tytär kehitteli kertomuksensa mielikuvituksestaan, eihän hän tätiä tuntenut,  ja kuorrutti ne omalla hurmahenkisellä kristillisyydellään. Kun kuuntelin ruumissaarnaa, ihmettelin, kenestä pappi mahtoi puhua. Pikkuserkkuni ja minä olimme tädin läheisimmät sukulaiset, joten omia lapsiakaan ei tädillä ollut etujaan ajamassa.

Jääkööt muistelut tähän. 

 

1-SNC10777-001.jpg

 

Mikä saa ihmisen lyömään, kiusaamaan, kiduttamaan, nöyryyttämään, tappamaan heikompiaan? Koulukiusaamista ja työpaikkakiusaamista. Suljettujen laitosten väkivaltaa lastenkodeista armeijan kautta vankilaan. Järjetöntä - tuloksetonta - kyselläkin.

Miten itse välttyisi tulevaisuuden kauhuilta, kun on selvinnyt niin kouluajoista kuin työelämästäkin? Ainakaan ei pidä tulla vanhaksi. Lapsia ja vanhuksia, kehitysvammaisiakin, voidaan kohdella kaltoin melkeinpä yhteiskunnan suojeluksessa. Muistamme Vilja Eerikan, nyt Turun geriatriset potilaat, Kårkullan väkivaltaisuudet.

En pääse yhtään eteenpäin tässä pohdiskelussani. Tunnen ruumiillista pahoinvointia tämän asian edessä, mutta sitten tulee pysähdys, kun mietin, mitä minä olen tehnyt itseäni heikompien puolesta. Viimeisinä työvuosina ehkä jotakin, mutta entä ne 20 vuotta yläkoulussa? Kuinka paljon on mennyt minulta ohitse, kun en ole yksinkertaisesti tajunnut, millaista pahuutta on maailmassa. Olisinko edes halunnut tajuta? Tuskin.

Harva puolustaa heikoimpia. En minä ainakaan. Maksan veroja, jotta yhteiskunta huolehtisi. Eikö niin?

Elämme hyvin avoimessa maailmassa; jonkinlaisessa Lintukodossa täällä Suomemme maassa, niin kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Mitä tapahtuu muualla? Vanhusten osalta monessa kehittymättömämmässä maassa asiat ovat siinä mielessä paremmin, että vaikkapa Kreikassa olisi häpeällistä toimittaa vanhus laitoshoitoon. Mutta me emme tiedä, mitä tapahtuu kotien seinien sisäpuolella. Meilläkin vanhusten kokema väkivalta on suuri tabu, kun lyöjänä ovat lapset ja lapsenlapset.

Kun avoimessa yhteiskunnassa AD 2016 voi tapahtua melkein mitä vain, mitä ovatkaan joutuneet kestämään he, jotka ovat olleet heikoimpia 20 vuotta, 50 vuotta, 100 vuotta sitten? Isoäitini syntyi maaliskuussa 1876. Ensi kuussa tulee täyteen 140 vuotta hänen syntymästään. Miten pitkälle me todellisuudessa olemme tästä ajasta tulleet? Olemmeko tulleet?

 

1-IMGP2453.jpg