Tunnelmamme ovat olleet joltisenkin apeita viime aikoina. Inkerikin, joka on ruokakunnassamme se reippaampi osapuoli, on välillä ruvennut tuijottelemaan alaspäin, ja kääntänyt selkänsä ulkomaailman houkutteleville joskin myös saavuttamattomille mahdollisuuksille. Apua ei ole ollut edes harakoista tai variksista, jotka, oravan keralla, saattavat välillä hypellä puiden oksilla ja näin tuoda eloa maisemaan. Kaikki eläimistö on hävinnyt jonnekin päivästä pois. Parhaimmillaan sentään puiden oksat liikkuvat, pilvien liikettä kaikenkattavan harmauden keskeltä ei juuri näe.

Sepelkyyhkyä tässä odotellaan. 

Vähissä ovat virikkeet kerrosmäkituvassa. Mytätty kylppärin matto tai.....

...tai moneen kertaan rutistettu paperikassi.

Tämä akka tässä lähti sitten eilen ensimmäistä kertaa liikkeelle polviturmansa jälkeen. Kiersin parkkipaikalle pidemmän kautta, portaita vältellen. Yhdellä vastaantulijoista oli keppi, toisella kävelysauvat, kolmannella keppi ja rollaattori. Kaikki olimme inhimillisesti katsoen varttunutta väkeä. Aktiiviväestö lienee ollut töissä, koulussa tai päiväkodissa. Ensimmäinen vastaantulija jopa puhkesi puhumaan. Hän kyseli, miksi minulla on keppi, olenko kaatunut, olenko menossa kaupungille, seuraanko urheilua. Tämmöistä pikkupuhetta. Kävelysauvanainen hymyili ystävällisesti ja rollaattorimies mulkoili epäluuloisesti aivan kuin olisi epäillyt minun tunkevan pihalleen, jossa vartioi 9-kerroksista taloaan.

Pääsin siitä sitten autooni, ja ajaminen tuntui sujuvan ihan kohtalaisesti kaasujalan, sen vianalaisen, osalta. Päätin saman tien mennä mäkituvalle katsomaan paikkoja, kun se sattuneesta syystä jäi viime viikolla. Tuvassa tuoksui raikkaalta. Se on ensimmäinen asia, jonka sieltä aina ensimmäisenä näin talven keskellä rekisteröi ja josta on iloinen. Lehdet ovat täynnä juttuja hometaloista, ja aina on näköjään pelko takaraivossa, kun omaansa menee tauon jälkeen. Muutenkin näyttivät asiat olevan päällisin puolin kunnossa. Kasvikompostin takaisesta pöheiköstä oli sentään kaatunut yksi määrittelemätön lehtipuu. Aika ankea oli helmikuinen talvimaisema. Ei helistellyt missään pakkanen, eivätkä säkenöineet tuhannet timantit hangella. Nakkasin verhot muovikassiin, ettei kevätaurinko niitä polttaisi, ja pesuakin ne kaipaavat. Tosin kevätaurinkoa ei näe edes amerikkalaisten kolmen kuukauden sääennusteessa, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Mäkituvan talvea. Kaatunut puu.

Paluumatkalla kävin kaupassa, mikä oli reissuni varsinainen päämäärä. Kyllä on arvaamattoman hankalaa kaupassa asioiminen keppikätiselle, ainakin tottumattomalle ja osaamattomalle. Keltään en sentään saanut sohittua jalkoja alta kepilläni, en edes itseltäni, mutta permannolle se pariin otteeseen kolisi. Kassalla tietysti.

Tavattoman tylsä elämänvaihe siis on menossa. Inkeri komentaa minut ylös puoli seitsemän ja seitsemän välillä. Leikimme siinä tovin innottomasti, tänään menimme kuin yhteisestä sopimuksesta uudelleen tunnin nokosille, kun naapurit olivat häipyneet sinne, minne ne aktiivikansalaiset menevät olemaan aktiivisia.

Minä olen ruvennut tekemään ristisanatehtäviä, kun kaikki kirjatkin ovat niin huonoja, eikä telkkarista koskaan tule mitään. Radiotakaan ei viitsi avata, kun kaikki kunnon ohjelmat kuitenkin lopetettiin vuodenvaihteessa tai siirrettiin tuntemattomiin ajankohtiin. Pikkukamera ei toimi, päästää vain itsestään kilinöitä, kun sen kytkee päälle. Kuvaaminenkin on jäänyt. Kreikantunnille en mennyt eilen, enkä tänään varmaan seniorivalokuvaukseenkaan, kun en uskalla mennä bussiin. Iltaisin saatamme  heittäytyä reippaiksi. Inkeri  riehaantuu joskus loikkimaan kirjahyllyihin. Minä kudoin sunnuntaina jopa muutaman kerroksen sukkaa. Lopetin kärkikavennuksiin. Niissä olisi tarvittu ajatustyötä.

Inkeri on niin huomaavainen, että se asettuu kirjahyllyssä minun kirjallista makuani mairitteleviin kohtiin. (Nuo kaksi ruskeaa nahkaselkäistä, joissa on kultaisia kirjaimia, ovat sitten Volter Kilven Alastalon salissa I-II. Ettäs tiedätte.)

 

Semmoista asiaa olen miettinyt, että mikä mahtaisi olla inhimillinen-sanaa eläimen näkökulmasta vastaava sana. Käytin tuota sanaa ylempänä tietoisesti, kun sen halusin jonnekin tässä jutussa sijoittaa, vaikka sitten vääräänkin paikkaan. Inhimillinen tarkoittaa mielestäni jotakin suurta ja ylevää tai joskus ihmiselle ominaista pienuuttakin suurempien voimien puserruksessa. Sen ensimmäiseksi mieleen tuleva vastakohta voisi olla epäinhimillinen tai eläimellinen. Taas joudun vaikeuksiin. Epäinhimillinen tarkoittaa jotakin hyvin pahaa, jonka takana kuitenkin on ihminen tai sitten esimerkiksi Stephen Kingin kirjoissa jokin muu. Eläimellisestä ei siitäkään ole apua. Eläimellinen tuo mieleen repimisen ja raastamisen terävillä hampailla ja voimakkailla leuoilla tai sitten sellaisen käyttäytymisen, mitä luontotirkistelyohjelmat näyttävät mielellään kaiken repimisen ja tuljuuttamisen ohella. Voidaan sitä käyttää ihmisenkin käyttäytymisestä, mutta silloin ei mitään kaunista tarkoiteta.

Mikä on sana, jolla voi kuvata suurta ja ylevää tai pienuutta suurempien voimien puserruksessa eläimessä? Kertokaa se minulle.

Miten kissa voi olla näin pitkä? Onko se edes inhimillisesti?/eläimellisesti? ajatellen mahdollista?