IMGP0261.jpg

Pikkuriiviön irvistys

 

Viime tarina siis päätti lähteä julkisuuteen omia aikojaan. Pikku kertaus. Olin esittänyt kolme pointtia, joiden perusteella kuvittelin voivani antaa kelpo nimen kisulaiselle. Olin kuitenkin ajautunut pointeillani umpikujaan. Lähinnä säälittävältä tuntui kolmas pointti: pitäisikö sittenkin ottaa koira, koska koiralle olisi helpompi antaa nimi. Voi hyvät hyssykät! Vahti tai Turva! Minkä ihmeen takia en voisi antaa kissalle nimeksi Turva, jos semmoinen nimi olisi niin tärkeä minulle?

Lähestyn nyt asiaa toisesta näkökulmasta. Joitakin aikoja aiemmin oli ollut kaksi nuorta miestä mäkituvan kamarissa, katsomassa Simpsoneita tai jotain. Niin kuin me suurperheiden emännät hyvin tiedämme, meidän aherruksemme on jatkuvaa. Puuhailin mitä puuhailin keittiön puolella ja välillä höristelin korviani. Pojat tuntuivat puhuvan jostain kinkeristä. Olin kyllä kuullut kinkereistä, mutta vähän oudolta tuntui, että pojat olisivat suunnitelleet lukusille menemistä. Puhe jatkui: kinkeri sitä ja kinkeri tätä.

IMGP0274.jpg

Lasipurkissa

IMGP0276.jpg

Lasipurkista

SNC11312.jpg

Lasipurkkiin. Välissä kaksi vuotta. Purkki on sama ja kissa on sama.

 

Asia unohtui kun makaronilaatikko valmistui, tai saattoi se olla italianpataakin. Joskus myöhemmin kysyin poikien äidiltä, mistä oli mahtanut olla kysymys. Sain välittömän selvityksen: kinkeri on tietysti punatukkainen. Ginger. Inkivääri. Punainen.

Sitten tulen vihdoin tilanteeseen, jossa minulle ihan tosissaan oli tulossa kissa. (Samaan aikaan ilmoitettiin Englannin hovista, että herttuatar Catherine odotti imperiumille uusinta kruununperillistä. Minä olen erittäin kuningasmielinen ihminen ja selostin nyt innostuneesti lähimmäisilleni, kuinka ihanaa oli odottaa yhtä aikaa herttuattaren kanssa; hän sitä ihmislasta, minä kissanpentua. Tuli tästä palautettakin, mutta enpä viitsi toistaa.) En tiennyt tulevasta perheenjäsenestä muuta, kuin että se oli punainen ja tulossa jostain Keski-Suomesta. En taatusti ollut suunnitellut mitään punaista kissaa, vaan semmoista harmaata, ehkä, joka välillä tulee syliin nukkumaan ja sitten halutessaan jaloitella tassuttelee sohvannurkkaan. Minä silitän kissaa ja puhun sille hellällä äänellä. Kissa vastaa yhtä hellästi naukaisten. Sitten taas syvennyn sukankutimeeni ja hymyilen lempeästi. Kissa nukkuu. Ylipäätään kissa ei tee muuta kuin syö ja nukkuu.

Rupesin kutsumaan kissaa Kinkeriksi. Minulle ehdotettiin, että antaisin kissalle oikeaksi nimeksi Inkeri. Torjuin tietysti ehdotuksen, ensimmäinen pointti kielsi ihmisten nimet kissalle. Ajattelin, että Inkivääri olisi erittäin hyvä punaisen kissan nimi. Selvä. Inkivääri. Se se oli.

Kun kissa sitten oli tullut tähän huusholliin, se alkoi heti reippaasti tutustua uuteen reviiriinsä. Melko nopeasti Inkivääri osoittautui hankalaksi nimeksi. Sinä aikana kun sanoin sen nimen, Inkivääri, se oli jo ehtinyt juosta kolme kertaa huoneen ympäri ja loikata korkean vanhan peilikaapin päälle, esimerkiksi. Tai kiivetä ylös alas kirjahyllyjä. Tässä elikossa ei tuntunut olevan mitään harmaata rauhallisuutta. Lisäksi sillä oli terävät hampaat ja kynnet.

Inkivääri alkoi siis lyhentyä. Miksikäs muuksi kuin Inkeriksi. Toivuin tästä takaiskusta  selittämään nopeasti ja monisanaisesti, ettei Inkeri missään nimessä tarkoittanut ihmisen nimeä. Ei, ei! Siitä maantieteellisestä Inkeristä oli kysymys. Inkerinmaasta. Tätä selitystä yritän tarjota ihmisille edelleen.

Nopeasti Inkivääri alkoi saada myös lukuisia lempinimiä. Kaikenlaista muutakin se sai aikaan kuin nukkui ja söi. Mutta niistä sitten enemmän toisella kertaa.