Tänä vuonna lanseerattiin meille ajatelma "pessimisti ei pety". Sukulaiseni kanssa tuumittiin väitteen paikkansapitävyyttä. Tämä sukulaiseni loihe lausumaan, että ei pidä paikkaansa. Kyllä pessimisti pettyy. Minä jatkan, että jos pessimisti heittäytyy optimistiksi, niin siitä vasta rumaa jälkeä syntyykin.

Olkoon ensimmäinen uudenvuodenlupaukseni siis: Lupaan olla olematta optimisti.

Tiistaina ostin Tokmannilta kuumailmapuhaltimen siltä varalta, että kaivon pumppu taas jäätyy, ja voin yrittää sulatella sitä kuumalla ilmalla. Lisäksi olen hälyttävän kauan siirrellyt ikkunaremontin alkua, siis kittaamista ja maalaamista. Vanhan maalin poistoon on tämä kuumuutta hönkivä kapine kuulemma ihan omiaan. Tänään avasin puhaltimen kotelon ja kas: kaikkea pikkusälää siellä kotelossa oli, itse puhallin vain puuttui. Tämä oli jo toinen kerta, kun ostin tyhjää. Eka kerta oli askelmittari Kupittaan Sittarissa. Siellä myyjä ihme kyllä uskoi minua, ja sain askelmittarini.

Toinen lupaukseni: Lupaan tarkistaa kaikki kotelot viimeistään kassalla ennen kuin lyön rahat tiskiin.

 

Ainoastaan puhallin puuttuu. Mitä minä sanon, jos ne kieltäytyvät antamasta uutta? Pitäkää tunkkinne?

 

 

Mäkituvan lattiat ovat aika kylmiä. Mitä navakammin liehtoo pohjoinen, sitä kylmemmiksi ne vielä muuttuvat. Tähän ongelmaan on viisas ihminen, mutta vain lampaan tuiki tärkeällä avustuksella, kehittänyt oivan avun, nimittäin villasukan. Minulla on aika kasa villasukkia, lahjaksi saatuja ja perittyjä, jos kohta ostettujakin. Ainakin kolme paria on muuttunut käyttökelvottomiksi. Reikä on reiän vieressä. Olen elämäni aikana kutonut kolmet sukat. Yhdet kansakoulussa, toiset oppikoulussa ja kolmannet äidin ja mamman ohjauksessa. Kolmannen kategorian sukkien valmistumiseen meni muistaakseni yhdeksän vuotta. Lisäksi olen kutonut lukemattoman määrän sukanvarsia. Kantapäästä eteenpäin ei tule mitään.

Olkoon siis kolmas lupaukseni: Lupaan opetella kutomaan sukat. Jollen opi, on sitten opeteltava parsimaan sukat. Sen puuhan rinnalla on sukan kantapääkin lasten leikkiä, luulen.

 

 

(Nyt on pakko lainata ystävääni Liisa Äffää, joka totesi, että Kiinassa kuulemma pikkulapsetkin oppivat kiinaa. Mutta kyllähän se tiedetään, millainen koululaitos Kiinassa on. Ei ihme, jos oppivat. Oppivat tai itkevät ja oppivat. Anteeksi. Toisaalta lainaan taas sitä suomalaista professoria, nimen olen onneksi unohtanut, joka aikoinaan ihasteli sitä, miten jokainen toskanalainen paimenpoikakin osaa italiaa.)

 

 

 

Kai nämä lupaukset jo riittävät. Ei kannata yrittää tehdä mahdottomia muutoksia elämäänsä yhdellä kerralla. Nyt yritän miettiä sopivan pessimististä uudenvuodentoivotusta. En tarkoita, että yrittäisin toivoa kenellekään mitään kurjaa siinä toivossa, että sen jälkeen jokainen pienikin myötäkäyminen tai edes tasapeli tuntuu voitolta. Tai, voinhan minä toivotella kaikille parasta mahdollista uutta vuotta. Mitäs sitten itselleni toivottelisin? No vaikka sitä, että Inkerin turkki pörhistyisi ja minä saisin aikaan ne villasukat varpaitteni suojaksi. Meteorologit ovat nimittäin ruvenneet ennustelemaan kovia pakkasia. Miksi, kysyn minä. Niillä on varmaan vaikeita asioita, kuten fysiikkaa, opiskeltuaan niin hyvä palkka, että voisivat ennustella lauhkeita ja lempeitä lounaisia tuulia ihmisten ja kissojen iloksi.