1-20160709_153224.jpg

 

Aivan. Vielä ei ole mätäkuu. Se alkaa vasta 23.7. Ennen vanhaan sanottiin vaikkapa uutista Loch Nessin hirviön viimeisimmästä näyttäytymisestä mätäkuun jutuksi. Mätäkuun juttu voi olla vaikka kuinka iso, mutta todellisuuspohjan kanssa on vähän niin ja näin.

Suomi sulkeutuu heinäkuussa. "Kaikki" ovat lomilla. Uutisia ei ole. Näin oli varsinkin menneinä vuosina. Se oli hyvää aikaa. No news is good news. Kun uutisia ei ole, se itsessään on hyvä uutinen. Uutiset pakkaavat valitettavasti olemaan huonoja. Liian usein on kysymys ihmisten kärsimyksestä. Ihmisten kuolemasta.

Vanhoina hyvinä aikoina seurasimme täällä Mäkituvalla tarkkaan ja parhaimmillaan pilkettä silmissä heinäkuun uutisia. Ruokolahden leijona oli hieno uutinen. Sen oli nähnyt todistettavasti tervejärkinen ja juurevassa ammatissa toimiva mies. Suurpetotutkijat sukkuloivat ympäri maata toteamassa leijonan liikkeitä. Irvileuat olivat lähteneet liikkeelle ja muovailivat ruokalusikalla ja ties millä leijonanjälkiä Länsi-Suomeenkin. Kirjoitettiin, miten kuulemma Leningradin alueella oli eläintarhan vai oliko se nyt sirkuksen auto ajanut kolarin, ja kyydissä olleet eksoottiset eläimet olivat käyttäneet tilaisuuden hyväkseen ja pintelleet Karjalan korpiin. Muistaakseni myös Mäkituvalla seurattiin iltahämärissä tarkkaan puskien kahahteluja.

"Missä on Käckin perhe?" saatamme vieläkin kysyä toisiltamme. Suomalainen Käckin perhe oli hävinnyt jäljettömiin ja alkoi massiivinen spekulaatiokesä. Lehdistö seurasi haukkana tilannetta ja raportoi ansiokkaasti. Välillä oli ikävämpiäkin vaiheita, kun pelättiin perheen ajautuneen autoineen mereen. Lopulta selvisi, että kaikki oli hyvin. Vanhemmat olivat pakanneet lapset autoon ja lähteneet pakoon velkojia. Myöhemmin Käckin perheen isä aloitteli uutta uraa yläosattomana tarjoilijana.

 

1-20160715_110014.jpg

Petuniat eivät sateesta pidä.

 

Yksi karmeimmista jutuista sattui kesällä 1988. Kakolasta pakeni kolme väkivaltarikollista, murhamiehiä selväksi suomeksi. Iltapäivälehdistö oli innoissaan. Pakoa seurattiin päivä päivältä kellon ympäri. Lapista löytyi yksi vankikarkureista tapettuna. Oli ajauduttu keskinäisiin välienselvittelyihin, mitä oli jo odotettukin. Kriminologeja oli kerätty lomiltaan antamaan haastatteluja, ja he ennustivat jotakin tällaista olevan tulossa. Olihan näitä ikäviä ja karmeita juttuja muitakin. Liftarityttöjä katosi. Murhien uhreja etsittiin.

Me täällä Mäkituvalla olemme osallistuneet omien mätäkuun juttujemme laadintaan. Olemme sepittäneet lehtijuttuja, suullisesti tosin vain, iltapäivälehtien ja Seiskan tyyliin. Olemme sorvanneet otsikoita ja hioneet kuvatekstejä. Olemme nauraneet sydämen pohjasta ja jatkaneet seuraavana päivänä. Aihe on tempaistu läheltä ja sitä on sitten lähdetty kehittämään eteenpäin. Sitäkin olemme nauraneet, ihastuneina, kun nuorin nuoriso on saavuttanut kriittisen iän, tunnistanut alkavan messuamisen jo sisäänhengityksen tyylistä ja protestoinut äänekkäästi. Mutta me olemme vain jatkaneet juttujemme kutomista.

Tämän kesän aikana olen monta kertaa huokaissut helpotuksesta, kun olen nähnyt iltapäivälehdissä käsittämättömiä otsikoita Jesse Puljujärvestä. En ole lukenut juttuja, mutta niin kauan kuin niitä on riittänyt, olen ollut tyytyväinen. Kun Brexitistä tuli totta, kaipasin jo vanhoja aikoja.

Sitten tänä aamuna avasin radion kahdeksalta kuunnellakseni uutiset.

 

1-20160711_163416.jpg

Kotona. Lämmittää voisi.