Tämä tarina alkoi siitä, että Facebook lähestyi minua. Se kertoi, että tasan vuosi sitten olin julkaissut tietyn kuvan, nimittäin tämän:
Nimesin kuvan Kameliakissaksi. Inkerin takana kukkivan kamelian olin ostanut puutarhamessuilta. Sieltä ostin melkoisen paljon myös taimia, jotka kokivat saman kohtalon kuin kameliakin: ne kuolivat pois, yksi toisensa jälkeen. Rosmariini ainoana jaksoi elää kesään asti.
Rupesin siinä katselemaan muitakin vanhoja kuvia. Tietty ruusu alkoi haluta mukaan. Se pääsikin, aivan ylimmäiseksi. Sen vieressä oli valkoinen ruusu, joka olisi jäänyt hyvin yksinäiseksi, jos ei olisi saanut tulla juttuun.
Ja sitten tunki mukaan tämä:
Kuinka ollakaan, ihan kuulokynnyksen tuntumasta, ihan vaatimattomasti piipittäen äänteli tämä:
Tällä oli jo kovaäänisempiä vaatimuksia:
Tämäkin pääsi mukaan, vaikka se on otettu bussin ikkunan läpi ja ne heijastukset ovat mukana. Mutta eihän se itse sille mitään voi:
Sitten palasin aivan alkuun ja tämä pyrki mukaan tarinaan. Tietysti otin sen:
Kerrankin on kameran päiväys oikein, ainakin luulen niin. Kuvat ovat vuodelta 2008, syyskuulta. Turistikausi oli lopuillaan, vettä tuli välillä ja ukkostikin. Sateen jälkeen luonto tuoksui ihmeellisen ihanalle, niin kuin Suomessakin. Ruusut kukkivat siellä, missä niitä oli kasteltu: nunnaluostarien puutarhoissa. Kivien välissä ja vuorenrinteilläkin oli vihreää, kun tarkemmin katsoi. Kuka sanoo, kummat ovat kauniimpia? Onneksi ei edes tarvitse.
Tänään, kun olimme nousseet toisen kerran, monta tuntia varhaisaamun leikkituokion jälkeen, sanoin kissalle: - Meidän huushollimme on sekaisin. Ainoastaan meidän vuorokausirytmimme on vielä sekaisempi. Vielä syytin sitä: - Aiotko muuttaa minut kissaksi? Meidän nukkumisemme alkaa jo kovasti muistuttaa kissojen tapoja.
Onneksi sentään nyt katselen kuvia ja kirjoittelen. Kissa katselee unikuvia. On vähän alakuloinen olo. Kuvien myötä olin vieraalla maalla, kaukana.
Kommentit