20141208_135324.jpgLii%20064.jpgLii%20022.jpg

Kirjoittaessani edellistä juttuani palasin lapsuuteeni. Siellä olen sen jälkeen pysynytkin. Ihan konkreettisesti pääsin tuonne lapsuuden kesämaisemiin neljä ja puoli vuotta sitten, jolloin sattumalta sain käydä katsomassa ja kuvaamassa paikkoja. Niitä kuvia edellisessä tarinassa esittelin. Tarkoitukseni on vielä palata näihin maisemiin uusien kuvien avulla.

 

Kiitos palautteesta, jota sain myös Facebookissa.  Arvostan sitä. Liisalle kirjoitin, että oli teknisesti vaikeaa ja henkisesti rankkaa, kirjoittaa. Huomasin, että aihe alkoi viedä mukanaan. Ajattelin ja kirjoitin lyhyin lausein ja käytin melkein ainoastaan päälauseita. Tämä nyt on tämmöistä entiselle äidinkielenopettajalle ominaista - kai - kirjoitustekniikka-asiaa, mutta tarkoitukseni on sanoa, että palasin lapsen yksinkertaiseen kieleen samalla, kun lapsen elämä alkoi elää uudelleen mielessäni.

Lii%20042.jpg

Talo oli paritupa; tämän nimityksen opin yliopistossa. Ulko-ovesta mentiin porstuaan, siitä oikealle oli tupa ja vasemmalle sali. Tuvasta erkani pieni kamari, jossa isäntäväki nukkui. Kun oli avannut ulko-oven, saattoi eteisessä kuulua nopeita, pelottavia kahahduksia. Rottia.

 

Ipsu kirjoitti, että hän ei näistä asioista ole tiennytkään. Ei varmaankaan. Minullekin ne alkoivat tulla mieleen vasta neljä vuotta sitten. Ja nyt mieleni yhä vaeltaa niillä kosteikkorannoilla, ja jalat vajoavat uimareissulla nilkkoja myöten hiljaa maatuvan rannan liejuun. Tunnen katajien tuoksun, kuulen kallion kumun hevosten kavioiden alla tai ukkosella, näen tervakukan, päivänkakkaran ja sinikellon uskomattoman syvän ja kirkkaan värin. Maistan talon pihassa kasvavien valtavien punaisten viinimarjojen  ja nötkötistä tehdyn kastikkeen maun. Kuulen talon isännän sanat, kun hän lähti pehmeäntummassa elokuun illassa mökiltä taloon: - Täytyy päästä luonnollisseen  asentoon. Ja sitten haukoteltiin,  öljylampun valossa.

Lii%20043.jpg

Aitasta haettiin lampaanfällyt. Niiden alla nukuimme salissa, kun mökkiä rakennettiin.

 

Päivi kirjoitti lapsuusmuistojen selkeydestä ja tarkkuudesta verrattuna vaikkapa siihen sumeuteen, missä viime viikolta peräisin olevat muistot jo kelluvat. Luulen että tuo, mistä yllä kirjoitin, lapsen tapa havainnoida kaikki aistit terävinä ympäristöään, selittää jotakin. Muistan selvästi, miten kiinnostuneena tarkkailin varpaiden välistä tursuavan kanankakan kiehtovaa väritystä. Lapsuusmuistojen palautumisesta puhuu myös Koso-täti. Kun taulu ei ollut vielä yhtä täynnä kuin tänä päivänä, kokemuksilla oli senkin takia enemmän merkitystä. Niin moni asia tapahtui ensimmäistä kertaa.

Lii%20063.jpg

Katajia ja kallioita, peltoa. Tie on entisellään. Kun tätä tietä lähti kulkemaan, tultiin paikkaan, josta posti haettiin. En osaa arvioida, kuinka pitkä matka oli.

 

Jonakin vuonna oli ollut kovin sateista. Muistan, miten isäntä otti käteensä tähkän, en muista mitä viljaa, ja näytti, miten jyvät olivat alkaneet itää. Olikohan 1950-luvulla katokorvauksia? Näinä kesinä näin maatalon töitä. Edellisessä jutussani kerroin lehmien torjumisesta. Olimme myös heinäpellolla, niin luulen, ainakin siellä lapotettiin jotakin seipäille. Näinä työpäivinä syötiin talossa. Pöydässä oli aina palvilihasta tehtyä lihasoppaa. Joskus emäntä oli tehnyt sokerikaakun. Luulen, että silloin vietettiin jotain merkkipäivää.

Lii%20029.jpg

Katajia, niittyä, peltoa. Niityn ja pellon välisessä painanteessa virtaa puro. Maa oli vanhan kaivon ympäristössä hetteistä. Siihen alkoi vajota ihan niin kuin sadussa. Muistan kauhun ailahduksen, kun tajusin, että nyt maa ei kanna, vaan vetää minua itseensä,syvyyteensä. Vajosin, en päässyt liikkumaan. Sitten jalka irtosi, mutta kumitossu jäi sinne. En muista, mitä äiti sanoi.

Lii%20058.jpg

Täällä puitiin viljaa, kun se oli korjattu pelloilta. Ulkona oli tryski, joka piti hirvittävää meteliä. Sielläkin pyörin mukana, aikuisten tiellä arvatenkin. Juuri silloin saatoin lähteä päättömästi, tapani mukaan, juoksemaan tietä pitkin mäkeä alas. Totta kai se päättyi rajuun kaatumiseen, itkuun ja auki olevaan polveen. Arpi on siitä muistona vieläkin.

 

Lii%20064.jpg

Juhannuksena käytiin tanssilavalla. Nojasin lavan kaiteeseen ja tuijotin naista, joka tanssi. Kun tanssi loppui, hän taputti ja nauroi ja kiitteli tanssittajaansa. Hänen hameensa helmasta roikkui langanpätkä.

 

Lii%20074.jpg

Talossa eläneiden elämäntarinat ja kohtalot kiinnostavat ja kiehtovat minua. Pertistä kerroin. Talossa oli edellisen sukupolven jälkeen kolme lasta. Martti-poika lähetettiin Turkuun  Lyseoon ja sen jälkeen Helsinkiin opiskelemaan agronomiksi. Sen jälkeen hän palasi takaisin viljelemään kotitilaa. Hän kaatui sodassa luutnanttina,  35-vuotiaana ja naimattomana.  Uudelleen ja uudelleen ihmettelen hänen elämänsä kulkua. En pysty arvioimaan talon varallisuutta 1920-1930 -luvuilla. Pohdin vain, mikä voima lähetti Martin kouluun ja yliopistoon ja sai sitten palaamaan kaupungin valoista ja lihapatojen ääreltä kotitilalle. "Kaatui 4.8.1941 Simpeleen Änkilänsalossa rintaan osuneesta luodista", kertoo Helsingin yliopiston kaatuneiden matrikkeli.

Toinen tytär Aino kävi Sammatissa emäntäkoulun. Hänestä en tiedä muuta, kuin että hän päätyi naimisiin isäni kanssa ja kuoli keuhkotautiin, hänkin sodan aikana. Hänestä, näin ainakin luulen, on enää muistona vain hopeinen koru vanhassa korurasiassa, Sammatin emännyyskoulun käyneiden muisto. (Nyt tunnustan: tämä on kaikki omaa päättelyäni korun perusteella. Siinä on yhdessä renkaassa hopeinen kirja, sukkula ja avain. Isoäidin kirjahyllyssä oli Hilja Haahden Kaurialan kartano. Siinä kirjan sankaritar Annikka käy Sammatin Emännyyskoulun ja esittelee samanlaisen korun symboliikkaa.) Lisäksi on yksi valokuva, jossa tuntematon kaunis nainen on isän rinnalla jossain puistossa. Uskon, että hän on Aino.

Anni-tyttärestä tuli talon emäntä, vain hän oli jäljellä. Sitten hänkin kuoli, ja hänen jälkeensä isäntä, sitten Pertti. Pertillä on tytär, jossain.