IMGP0385.jpg

Inkeri ensimmäisenä talvenaan.

 

Jo kauan ennen kuin Inkeri muutti meille, minulla oli harvinaisen selkeä käsitys siitä, millaisen nimen kissalle antaisin.

Kolme pointtia.

1. En anna kissalle ihmisen nimeä. En halua inhimillistää eläintä.

2. Kysyn neuvoa. En oikein tiennyt, millaisia nimiä ennen vanhaan kissoille annettiin. Tai no, Seitsemässä veljeksessä oli Matti-kissa, mutta se oli ikävässä ristiriidassa pointin numero 1 kanssa. Kirjoitin kuitenkin vakavasti otettavalle ortodoksiselle keskustelupalstalle ja kyselin. Kissanihan tulisi tietenkin olemaan vakaa ortodoksikissa. Paljon tuli ehdotuksia, mutta valitettavasti, taas ja taas,  pointti 1 osoittautui hankalaksi. Miksi yleensä pitää ruveta omaksumaan itselleen periaatteita, jotka käytännössä osoittautuvat hankaliksi toteuttaa! Siinä sitten saa selitellä paljon. Muille, mutta varsinkin itselleen. Paljon helpompaa on elää elämäänsä, vilkaista taaksepäin jossain vaiheessa, ja sitten julistaa semmoiset osat elämäänsä, jotka jostain näkökulmasta saattavat näyttää onnistuneilta, periaatteiksi. Parasta on, kun välttämättömyydestä voi tehdä hyveen. Sitä periaatetta olen mielestäni onnistuneesti pitkän elämäni aikana noudattanut. Tästä vankkumattomasta bunkkerista käsin on hyvä antaa lähimmäisille oivallisia neuvoja, moittia muita ja ennen kaikkea tuntea ja tietää itsensä hyväksi ihmiseksi.

3. Pitäisikö sittenkin hankkia koira? Sen nimeäminen olisi paljon helpompaa. Ykkössuosikkini koiran nimeksi olisi ollut Turva. Vahtikin olisi ollut aika hyvä. Eläimeni päätehtävä olisi ollut, ja on,  minun suojelemiseni mäkituvassa hiiriltä ja rotilta. Nimi tehtävän mukaan. Nimi on enne. Nomen est omen.

 

(Tämä tarina livahti maailmalle keskeneräisenä. Mutta ei se mitään. Jatketaan kun jaksetaan.)