Kävelin eilisiltana pihalla. Kuinka ollakaan silmäni kiinnittyivät pitkään, tummaan ja komeaan etanaan. Pari vuotta sitten olisin oitis säikähtänyt paniikin partaalle, vaan en nyt. Käyttäydyin rauhallisesti, tutkiskelin etanaa kuin luonnontieteilijä ainakin. Nojasin polviini ja seurasin, kun etana eteni sarvet ojossa kuivan polun yli kohti viherviidakkoa. Lähdin siitä hakemaan kännykkää. Otin kaverista pari kuvaa ja myöhemmin netistä tarkistin, että lajinmääritykseni oli osunut oikeaan ja olihan se: ukkoetana.

Sen parin vuoden takaisen paniikin olisi aiheuttanut hirmuinen pelkoni, joka kohdistuu espanjansiruetanaan, siis siihen tappajaetanaan. Pelkoni ei ole mihinkään häipynyt, mutta nyt maltan tutkia ennen, kuin ryntään kiljuen pakoon. Näköni on heikentynyt olennaisesti, mutta kovinkaan usein en malta tai muista käyttää silmälaseja. Huono näkö, hämäryys ja vilkas mielikuvitus on hurja yhdistelmä. Niinpä olen nähnyt tappajaetanan, joka on osoittautunut sähkökaapelinpätkäksi. Juurenpätkiä, jotka risteilevät maan pinnalla Mäkituvan mailla, olen säikkynyt kuin kaikkea pahaa. Suuri oli huojennukseni, kun ihan Turun Sanomissa kerrottiin, että viime talvi on kurittanut näitä pahalaisia oikein kunnolla. Kertomukset, joita kuuntelin viime kesänä tappajaetanan massaesiintymäalueilta, olivat lapsilta kiellettyjä. Tai nyt tuli väärä sananvalinta. Lapset saattavat suhtautua näihin elikoihin ilman turhia tunnehöpsötyksiä. Entinen oppilaani on keksinyt käyttää noin viisivuotiaita lapsiaan oivana työvoimana. Lapset keräävät etanoita lasipurkkiin riemusta kiljuen.

 

Ukkoetana. Viaton mutta varmaan nykyään etanuutensa ja kokonsa tähden vainottu.

 

Eilispäivä muodostui jostain syystä pyykkipäiväksi, siis ihan täällä Mäkituvalla. Kiiruhdan kertomaan, että koko kuluneen talvi-, kevät- ja kesä- ja tietty syyskaudenkin pyykkihuoltoni on toiminut lähimmän omaiseni ja hänen perhekuntansa hyväntahtoisuuden varassa. Eilen kuitenkin hain esille vanhan kunnon Tefalin ja vietin reippaan viisituntisen sen parissa. Että se on hyvä pesukone! Tulee niin puhdasta jälkeä, ettei mikään pesukoneeni missään vaiheessa ole ollut yhtä pätevä. Nyt ovat putipuhtaina haalarini, joita käytän kaikkein - hm - likaisimmissa töissä ja huusin matto sekä joku muukin matonpätkä. Vähemmän haasteellisesta pyykistä puhumattakaan.

 

Luin jostakin, että keltamatara on Suomessa taantumassa. Onneksi sitä vielä on Mäkituvan pihassa.

 

Päivä oli auringonpaisteinen ja tuulinen, mutta pyykki ei kuivunut kovinkaan nopeasti. Kosteutta on kovasti ilmassa. Jätin pyykin kuivumaan ja paiskauduin sängylleni. Luin loppuun Karita Mattilan "fanikirjan", niin kuin hän itse sanoo. Olen tainnut ennenkin kertoa (itse asiassa koko tämä juttu on täynnä asioita, joista olen ennenkin kertonut, mutta tällaista ainaista toistoa meidän mökinmuijien elämä on), että minulla on suorastaan henkilökohtainen suhde Karita Mattilaan. Äitini on nimittäin toiminut hänen isänsä lapsenpiikana. Mamma eli äidinäiti teki töitä Mattilan suvun pelloilla vanhuuteen saakka. Koko suku on kuulemma komeaäänisiä laulajia. Karita Mattila sai koulutuksen. Itsekin hän kiittää kirjassa Suomen antamia mahdollisuuksia: Perniön koululaitosta, musiikkiopistojärjestelmää ja opintolainamahdollisuutta. Hän sanoo, että esimerkiksi Esa-Pekka Salonen, Matti Salminen ja hän tulevat hyvinkin tavallisesta taustasta, mutta Suomessa on kaikki mahdollista, jos on omaa halua, ja tietysti lahjakkuutta näillä kaveruksilla on hirvittävästi. Minusta oli mielenkiintoista, kun Mattila kertoo, että hänellä ei ole absoluuttista sävelkorvaa. Niinpä huikeanvaikeissa moderneissa teoksissa on paljon opeteltavaa ja harjoiteltavaa. Mattila kertoo Arnold Schönbergin Erwartungin valmistelusta. Ensiesitys oli Yhdysvalloissa, toinen Suomessa. Molemmista tuli ylistävät arviot. Suomen esityksen äänityksen Karita Mattila kertoo tarkistaneensa nuotti nuotilta ääniraudan avulla. Ei virheitä. 

Tykkään Mattilan asenteesta: taiteilijat tekevät kaiken yleisön takia. Yleisö on tärkein, vaikka teosta tietysti pitää kunnioittaa. Itselleen ja toisilleen taiteilijat eivät mitään tee.

 

Tämän tekotaiteellisen, jos kohta ei sentään postmodernin, asetelman juju on tuo ruusu, siis se ylempi. Sen alku on tuotu Perniöstä mammalta. Mamma muuten joutui myymään suuren osan maistaan Mattilan isännälle, jotta sai rakennetuksi uuden tuvan ränsistyneen tilalle. Ruusussa on tavattoman ihana tuoksu. Harva kukka ehtii aukeamaan, sillä ötökät ja sade kurittavat puskaa ankarasti. Mutta tuoksu!

 

Makasin siinä lukien, kasvot kohti ikkunaa, jonka takana ovat Inkerin rappuset. Yhtäkkiä ikkunan taakse pölähti Inkeri. Paitsi että se ei ollut Inkeri. Oli kissa, joka luuhaa täällä ja joka on ennenkin käynyt Inkun rappusilla, niin kuin olen kertonut. Nyt olen varma, että se on tullut sisäänkin, kun olen ollut poissa. Näkymä on kertonut, että täällä on menty lujaa peräkkäin. Niinhän siinä käy: Inkku edellä ja muut kissat perässä. Voi voi. Mutta mitä ihmettä minä teen? Täytyykö ottaa rappuset pois?

 

Tämä kuva räpsähti vahingossa. Tuli mieleen, miten sisarentyttäreni isä seurasi huvittuneena meidän Nikulan suvun naisia täällä Mäkituvan pihalla. Seisoimme kuulemma kaikki varpaat sisäänpäin kääntyneinä. Näin siis vieläkin. Huomatkaa myös akan uudet pyöräilyshortsit ja reikä oikeassa puukengässä isovarpaan kohdalla. Vasen kenkä on onneksi vielä ehjä.