20150320_104039.jpg

 

Minusta tuntuu, että aina on lauantai ja sunnuntai, ja minä luen kuolinilmoituksia.

Luen kuolinilmoituksia osaksi uteliaana, osaksi peläten. Osan yli katse lipuu kiinnittymättä, osa pysäyttää. Poikkeava ulkoasu, yksinkertaisen ristin tilalla joku muu symboli,  pysäyttää katseen. Varmimmin huomaa sen, mitä eniten pelkää. Tutun nimen.

Mietin, että jollekulle kevät on raskasta aikaa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, kun kuljen ja etsin pieniä kevään merkkejä. Joskus olen seurannut jokaista valon minuuttia, joka joulun jälkeen on kertonut kevään lähenemisestä. Voiko tämä lisääntyvä valo olla kuin hyökyaalto, joka armotta murskaa alleen kaiken tielleen osuvan?

Viime perjantaina oli 20. päivä maaliskuuta, oli kevätpäivän tasauksen aatto. Minä seisoin mäkituvan omenapuiden keskellä tunnin toisensa jälkeen ja nojasin keppiini. Kissani Inkeri oli jäänyt kaupunkiin nauttimaan tunteesta, jota se varmaan tuntee, kun akka häipyy ulos ovesta yrittämättä väkivalloin tunkea kissaparkaa kuljetuskoppaan. 

 

 

20150320_100850.jpg

Jo kukkii. Maahumala. Kukan liilahtava sini ei oikein toistu. 

 

On ihan mukavaakin nojata keppiin ja tarkkailla kevään merkkejä. Jos joku tulla rymistelee omenapuun oksien lomitse maahan, sen kyllä kuulee, ja voi sitten soittaa ambulanssin.  Mutta nostin kyllä katseeni, kun alkoi kuulua siipien viuhinaa ilmassa. Kyhmyjoutsen. Ja matalalla. Muistui mieleen tapaus parin vuoden takaa, huhtikuulta 2013. Edellisenä syksynä porattuun kaivoon (61 metriä, joista 19 metriä maata) oli asennettu pumppu. Vesi oli sameaa, joten juoksutin vettä tarkoituksena tyhjentää kaivo. Eipä aikaakaan, kun kaksi kurkea ilmestyi katsomaan, minkälaiset vedet virtasivat mäkituvan pihalla. Ne tekivät kaarroksen ja liitelivät pois.

Yhtäkkiä huomasin sanovani, että auringonpimennyskin on sitten tulossa. Oliskohan ihan huomenna? Samalla tajusin, että ei, tänäänhän on perjantai. Seuraava oivallus oli, että auringonpimennys on tässä ja nyt, meneillään. Valo oli muuttunut erikoisen sinertäväksi. Taivas oli pilvessä, mutta aurinko kumotti, parempaa sanaa en tähän nyt keksi, pilven takaa. Sekin lintu, joka oli laulanut tidy-didy-ditty-ditty, oli vaiennut. Olo oli viluinen.

20150320_115513.jpg

Auringonpimennyksen aikainen valo.

 

20150320_120427.jpg

Sininen hämy keskellä päivää.

 

Sireeninsilmut ovat jo puhkeamaisillaan. Kiukkuisen näköisiä pienenpieniä nokkospehkoja tunkee ylös maasta. Sinivuokkoja on auki jo melkoisesti. Kevätesikot kasvattavat lehtiruusuketta. Näsiän kukat ovat puhkeamaisillaan.

20150320_123116.jpg

Kelpaa näitä pikkuilkiöitä ihastella tässä vaiheessa. Sitten kun niiden varsilla on mittaa toistametriä, niihin alkaa suhtautua aika lailla toisin.

 

20150320_125205-001.jpg

Kovin on näsiä kaunis, herttainen suorastaan. Ja tappavan myrkyllinen.

 

Pihalla ei juuri näy kevään merkkejä, ellei sellaiseksi lasketa risukimppua, joka on alemmalla portaalla. Siinä on omenapuun ja sireenin oksia, jotka nyt ovat vaasissa odottamassa kukkaan puhkeamista. Särjetty sydänkin on puskemassa maasta ylös, mutta sitä ei kuvasta erota. Terassin kuva tähän oli kuitenkin saatava, sillä edelliseen juttuun ei sellaista löytynyt. Koso-täti ehättikin kysymään, missä on kuva terassista. Kas tässä: maaliskuisessa asussaan:

 

20150320_113050.jpg

Pitäisi aloittaa haravoiminen. Pitäisi tehdä sitä sun tätä. Onneksi saa vain nojailla keppiin ja tarkkailla kevään merkkejä. Kyllä se kasvava ruoho peittää vanhat lehdet ja korret alleen. Ja onneksi ilma viileni. Kevään tulo alkoi olla pelottavan nopeaa. Koska aina on oltava jokin ongelma, se oli nyt tässä. Ahneella on, hm, likainen loppu. Liian ahnas kevääntulo saattaa päättyä ankaraan hallaan, tuuleen ja räntäsateseen, joka vie liian aikaisin kukintansa alkaneet uskalikot mennessään. Nyt kevääntulo hidastuu. Sataa saisi.