Missä kissa?

 

Olen elänyt ja rakennellut toista vuotta putkeen täällä Mäkituvalla. Tarkemmin sanoen muutin tänne viimeksi huhtikuun jälkipuoliskolla viime vuonna. 13 kuukautta sitten selvisi, että pyristelisimme täällä kissani Inkerin kanssa läpi tulossa olevan syksyn ja talvenkin. Kiinnitit, arvoisa lukijani, varmaan huomiota siihen, että käytin verbiä "pyristellä". Se vie ajatukset lintuihin, eikö vain? Inkerillä on mielessään, luulen, vain yksi tapa, jolla reagoidaan pyristelevään lintuun: Kimppuun ja niskat nurin! Kissa tartutti menettelytapa-ajatuksensa myös minuun, ihmiseen, joka luonnostaan on fiksu, ansiosta luomakunnan kruunu. Tartuimme yhdessä reippaasti talvea niskasta, ravistelimme sitä, heittelimme vähän aikaa ilmaan ja lopuksi väänsimme siltä niskat nurin ja pian heräsimme kevään aamunkoittoon: tartuimme toistamme tassusta ja vaelsimme yhdessä keväisellä niityllä, jolla kukkaiset koriasti kukkivat, lintuset lauloivat taivaalla kevään riemua (mutta niihin emme kiinnittäneet huomiota) ja annoimme Auringon siunaavien säteiden lämmittää talven kohmettamat nivelemme.

 

Leikittelyä väreillä. Ei edes Mäkituvalla nähdä oikeasti tällaista.

 

Kuulostiko uskottavalta? No ei minustakaan. Silkkaa pötyä. Jo kirjoittaessani mieleeni nousi kuva, jossa nostin lämpömittaria takakamarin nurkasta ja luin lämpötilan. Tai jossa kaivo jäätyi ensimmäisen kerran. Ja toisen kerran. Sellaista kuvaa, jossa Inkerin kanssa olisimme ottaneet talvesta niskalenkin, ei nyt tähän hätään nouse mistään. Kuitenkin, elimme talven viettäen hiljaista ja rauhallista kissan- ja ihmisenelämää. Ihailimme meren käyttäytymistä ja hytisimme. Sopeuduimme.

 

Kehnäsieniä. On siellä muitakin, ämpärinpohjassa.

 

Tulevasta talvesta emme tiedä mitään. Ystäväpariskunnan kanssa ihmettelimme muutama päivä sitten, minne ovat hävinneet tulevia ilmoja ennustavat kansanmiehet. Ovatko menneet kaiken lihan tietä, eikä uutta polvea ole kasvanut? Tulevaan en siis ole päässyt edes kurkistamaan.

Ennen, oikeastaan niinä aktiivivuosikymmeninä, syksy herätti vastenmielisiä tuntemuksia. Nyt on viikkokausia jatkunut kuiva ja aurinkoinen säätila. Voiko ihanampaa aikaa olla? Päivällä paistaa aurinko, yöllä kuu. Koivut ovat vaivihkaa vaihtaneet väriä, mutta edes toissayönä ei pakkasherra vieraillut. Oman maan perunat ovat kauniita, hyvänmakuisia ja puhtaita. Metsässä olisi sieniä vaikka kuinka eikä juurikaan hirvikärpäsiä. Punkkeja valitettavasti on edelleen paljon. Nyhdän niitä säännällisesti, päivittäin, itsestäni, kai siksi, että olen alkanut tonkia kevytpeitteen alaista risu- ja lautakasaa. Pätkin saalistani sahalla ja käsivoimilla ja ai, miten kuumasti ne palavatkaan uunissa! Ja syttyvät helposti, mikä on todella arvostettavaa.

 

Kesäkurpitsa kukkii yhä. Siitä tiedän, että pakkasta ei toissayönä ollut.

 

Syksy on siksi mukavaa, että silloin ihminen on aika energinen. Olisikohan siinä jotain geneettistä perua? Kesällä on pystytty muinaisinakin aikoina syömään paljon paremmin kuin talvella ja keväällä. Niinpä syksyllä on ihminen aina voimissaan. Ainakin akkaväki teutaroi keräämisen ja säilömisen kurimuksessa. Marjat ja omenat muuttuvat hilloksi, mehuksi, siirtyvät pakastimeen tai kuivurin kautta kaappiin. Sieniä jahdataan metsissä sellaisella energialla, että siihen lähtevät miehetkin mukaan. Ja kohta miehinen mies heittää pyssyn selkäänsä ja lähtee metsästämään perhekunnalle sitä arvokkainta: rasvaa ja proteiinia, tutummin peuroja ja hirviä. Kalastuksen ohella, tietenkin. Varaudumme talveen.

 

Mäkituvan metsälohkoon kuuluu pläntti mustikkaa, noin 60 x 120 senttiä. Vaatimatonta maaruskaa.

 

Aivan selvästi tämän mökkiläiselämän aikana kesä on menettänyt merkitystään. Onhan tietysti kivaa fiilistellä kesän lämmössä ja kauneudessa. Keväällä olin niin väsähtänyt, että en juuri jaksanut edes fiilistellä, vaikka valon lisääntymisen seuraaminen oli todella hienoa. 

Tekee mieli ruveta filosofoimaan ihmiselämän vuodenajoista. Kevät mennä hurahti, eikä sitä paljon viitsi muistella. Kesäkin on eletty ja välillä oli auringonpaistetta, välillä sadetta, tuulta ja lämpötila jatkuvasti alle 10 asteen. Syksyssä on kiva elää, joskin on pomminvarmaa, että syysmyrskyjä tulee ja silloin rytisee: milloin puista repeytyy oksia, milloin kaatuu puita ristiin rastiin.

Talvesta en sano mitään. Eihän niitä sääprofeettojakaan enää ole. Keskityn nauttimaan syksystä.

 

Raparperi ja vuohenputki alkavat siirtyä lepotilaan. Mutta ruusu kukkii!