Suurin piirtein koko kesän ajan olen kauhistellut, kuinka keskisuomalaiset ja itäsuomalaiset ystäväni ovat lionneet jatkuvassa sateessa. Sekä Facebookin että säätiedotusten mukaan siellä päin Suomea on satanut rankasti ja vielä rankemmin. Tosi on, että välillä, aika useinkin, on myös ukkostanut, mutta eivät jokseenkin satunnaiset sähköpurkaukset riitä kuivattamaan perusteellisesti kastunutta inehmoa.

 

Oi, miten kaino ja nöyrä kissa!

 

Täällä lounaisrannikolla on vallinnut suunnilleen saman ajan kulohälytystila, niin kuin ennen sanottiin. Tasaisen lämmin sää on ollut todellisuutta öin ja päivin. Ei ole ollut mitään järkeä pitää kiirettä ikkunaremontilla. Ikkunoita on virunut siellä ja täällä. Parin viikon välein olen tarttunut kuumailmapuhaltimeen ja pensseliin. Kuumailmapuhaltimen kanssa puuhailu onkin muuten mukavaa puuhaa. Sen kanssa vierähtää tunti toisensa jälkeen huomaamatta, ja jälkeä syntyy. Tosin täytyy pitää huolta, ettei puhallin streikkaa tai poka syty tuleen. Kun reippaalla kädellä yrittää vääntää vanhoja kivettyneitä kittauksia pois, syntyy helposti vahinkoja. Niinpä yhdeksän ikkunaa oli lasittajallakin, mutta ei siinä mennyt kuin viikko. Maalaamista olen pitänyt niin helppona ja nopeana puuhana, etten sille ole monta huolestunutta ajatusta suonut. 

 

Vaikka Akka parhaansa mukaan antaa toista ymmärtää, ikkunat eivät olisi tässä mallissa, ellei suvun nuoriso-osasto olisi aika ajoin pyyhältänyt paikalle ja antanut vauhtia verkkaiselle toiminnalle.

 

Mutta sitten tuli päiväkausia kestänyt ankara tuuli. Tuli sade. Tuli sataa prosenttia lähestyvä kosteusprosentti. Ja mustaa muovisäkkiä ikkunoiden tilalla. Edelleen muovit ovat paikallaan, mitä nastat nyt silloin tällöin irtoilevat. Kissa siinä kärsii. Ja huomasin, ettei maalaaminen ihan niin helposti sujunut, kuin olin kuvitellut. Hammasta purren kantelin edestakaisin ikkunoita. Ulos maalattavaksi, sisälle kuivattavaksi, välillä tulta uuniin, että lämpötila nousee ja kosteusprosentti laskee. Neljä kertaa jokaisen ikkunan kohdalla. Ja ovet kiinni, ettei kylmä pääse sieltä jätesäkkisuojan takaa pilaamaan kaikkea. Paitsi tietenkin silloin, kun kissa on päiväunilla vintissä, tai ulkona, jolloin tietenkin ikkunan pitää olla auki. Reipas ristiveto hulmutti hiuksia, ja reumatismi iski akkaan.

 

"Haa!"

 

(Ihan näin sivumennen: mihin reumatismi on hävinnyt Suomen kansan tautiluokituksesta? Äidillä ja isällä ja esiäideillä ja -isillä reumatismi vaivasi säännöllisesti. Sitten otettiin asperiinia, pahimmassa tapauksessa salisyyliä. Salisyyli ei parantanut, mutta reumatismi vaihtoi paikkaa. Mitä ihmettä oli salisyyli tai salisyyri? Entä reumatismi?)

 

"Nukkumaan? Miksi? En halua!"

 

Kissani Inkeri siirtyi lauantaina uuteen vaiheeseen vuodenkierrossa. Elikko ilmaantui kanssani sohvalle. Kun pikkukultaa palelsi, se siirtyi vanhaan tapaan helposti sohvan selustalta rinnuksilleni lämmittelemään. Moista onnea Inkku ei ole suonut minulle kevätkylmien jälkeen. Eilen illalla, keskiyöllä tarkemmin sanoen, alkoi sisäleikkikausi. Inkeri syöksähteli leluhiirien perään ja sukelteli mattojen alle ja alta. Matot ovat vieläkin kasassa. Kun minä onneton kuvittelin, että nyt rauha vallitsee, huomasin Inkun silmissä tietyn katseen. Sitä katsetta olen oppinut kammoamaan. Inkeri katsoi vuorotellen sänkyäni, jolla seisoi, ja kaapinpäällystä, joka on täynnä tavaraa jumppapallosta lähtien. Omat silmäni eivät ehtineet edes reagoida, kun katti oli jo ponkaissut kaapin päälle. Siirtelin hermostuneena kiikareita ja jumppapalloja ja mitä kaikkea kaapin päällä olikin, ettei Inkku pääsisi ponnistamaan uunin päälle. Yritin ottaa myös kuvia. Ne ovat huonolaatuisia, koska ainoa valonlähde oli lukulamppu. Aikaakaan ei ollut. Miksi? No siksi, että minun piti päivystää kaapin edessä reisiini tukeutuen. Näin selkäni muodosti mukavan alustan, jonka kautta Pikkukulta saattoi ponnistaa pois kaapin päältä. Itse olen sen sellaiseksi opettanut. Kirjoitan tämän tiedoksi, jos joku sattuisi kulkemaan ohi ja näkisi minut tässä kieltämättä pitemmän päälle epämukavassa asennossa. Selkäni ei siis ole jumiutunut, enkä odottele ambulanssia. Odottelenpa vaan, että kissani haluaa poistua naapurin katolta, huusin katolta, vajan katolta tai missä ikinä milloinkaan sattuukaan aikaansa viettämään. Miten ihmeessä se pääsee maan pinnalle silloin, kun en ole paikalla sitä pelastamassa? No, tuskin Inkku silloin riskeeraakaan. Luulen minä.

 

"Älyätkö, miten tyhmältä näytät siinä kyyristellessäsi?"